Siunattu, kaivattu talvi!

Olen ollut lamassa koko syksyn. Vähintäänkin alavireeksi voi tilaa kutsua. Ei, eipäs hienostella, kyllä se on ollut rehellistä masennusta. Eikä Reijokaan ole paremmassa kunnossa ollut. Päinvastoin, sillä on selkäkin oikutellut.

Kulunut syksy on ollut raskain, mitä olemme Koivumäellä kokeneet. Syynä tähän kesästä jatkuneet sateet. Elokuussa oli jonkin verran poutapäiviä, mutta syys-loka-marraskuu antoi sataa viikkoja peräjälkeen. Pihamme oli kuin olisi litimärällä pesusienellä kävellyt. Jopa autot meinasivat jäädä pihan mutaliejuun kiinni puhumattakaan hevosten ahdingosta miltei mahaan saakka yltävässä mutakerroksessa. Koirat toivat kuraa sänkyyn asti. Voi rehellisesti sanoa, että koko mäki oli vaipunut tummaan depressioon.

Joulukuu toi ilon ja valon. Kontrasti syksyyn on ollut täydellinen. En tiedä, onko mikään alkutalvi ollut näin kaunis kuin tämä kuluva! Luonto on niin sanoinkuvaamattoman kaunis, etten osaa alkaa sitä tässä kuvaamaan. Kimaltavaa lunta on puut, maat täynnänsä. Auringon valo, se vähä mitä nyt on saatavilla, värjää taivaat ja metsänreunat mitä ihmeellisimmin sävyin. Imemme koko klaani nyt tätä taidetta sieluihimme oikein ähmäläkaupalla paikataksemme syksystä aiheutunutta vajetta. Eli kuitenkin yritin sanoa sanottavani...

Hevosten elämä helpottui heti pakkasten tultua. Kylmä ja lumi ei niitä haittaa. Tosin Vaspelille voisi tehdä lämmin loimi välillä terää. Hevoset laukkaavat kevyenä pöllyävässä lumessa ihan iloksensa ja ajanvietteeksi. Ne syövät kuusenoksia ja tuoksuvat joululle. Aamu-, iltapäivä- ja iltateet ovat kuuluneet rouvien ja neitien elämään marraskuun lopusta lähtien.

Ilosta tuli eilen virallisesti ratsu. Kummityttö Hannan pikkuveli Mikko oli rohkea ja nousi (lue: nostettiin) Ilon selkään. Mitäpä tamma siitä: ei yhtikäs mitään. Kauraa palkaksi ja pian homma uusiksi. Sitten otimme muutamia askeleitakin, jopa käännyimme 90 astetta. Wau. Kauraa palkaksi ja Ilo oli sitä mieltä, että tätä lisää ja paljouksissa! Kärryjä tyttö on vetänyt useita kertoja, eikä suurempia ongelmia ole ilmennyt. Sillä taitaa olla lehmän hermot, Kaikki-Käy- tyyppi parhaimmillaan.

Cherin kanssa mummukin on uskaltanut ratsaille. Tai no, ratsastamiseksi sitä tuskin voidaan nimetä, mutta kyytissä mummu on ollut. Vauhti oli rauhallista, eikä Cheri tarjonnut vaarallisia tilanteitakaan wanhalle muorille. Ohjasajoa on nyt myös ohjelmassa, että muistuu tytölle mieleen, mitä se on vetää kärryjä.

Meillä on uusi perheenjäsen, Liinu. Liinu, Limppu. Libero, on  5 v cotton de Tulear. Varsin viehättävä neiti. Se opettelee maalaiskoiraksi. Kovasti se on hevosen- ja vuohenhoitoa harjoitellut. Hevosen munkit maistuu, ja töitten päälle siitä on mukava köllötellä muun koira- ja kissalauman kanssa sängyssä iskän ja äipän vieressä.

Me vietettiin tänä vuonna kaksi joulua. Ensimmäinen joulu oli joulunalusviikolla, kun omat lapseni mukaan lukien yllättäen Meksikosta tupsahtanut Heidi tulivat joulunviettoon. Toinen joulu oli aatonaattona, kun Reijon vanhin, Tinja, tuli meille vastaanottamaan joulua. Kalenterin mukaista joulua vietimme molemmat omilla työpaikoillamme. Kiitos muksuille jouluntunnelmasta!

Vaspeli omissa mietteissään katsellen lumisia metsiä ja rinteitä. (Kuva: Hanna Olsson)

Kun Ilo pääsee pihalle vapaana, lisääntyy auringonkukansiementen menekki 1000%. Mokoma Punatulkku! (Kuva: Hanna Olsson)

Mollissa

Sanoitta paras.

Pieniä asioita

On ollut kummallinen syksy säiden puolesta. Kesän sateet tuntuvat jatkuneen lähes tauotta näihin päiviin asti. Piha on kuin litimärällä pesusienellä kävelisi. Hevoset ovat kuraisia polviin asti, koirat kantavat mutaa tuolit sängyt täyteen.

Asialla on hyviäkin puolia sen lisäksi, että välillä alkaa pinna kiristyä ainaiseen vetistelyyn. Tosin, kun katsoo uutisista tietoja Etelä-Pohjanmaalta, niin eipä ole totisesti valittamista! Hyvää tässä syksyssä on se, ettei vieläkään ole tarvinnut alkaa lämmittää hevosten ja vuohien juomavesiä. Noin yksinkertainen asia kuin lämmin juomavesi voi olla aikamoisen työn takana. Nyt on nautittu siitä, ettei vesiä tarvitse roudata ees sun taas.

Toinen ihana asia on tietty se, että tähän asti ollaan selvitty vähäisillä mökin lämmityksillä. Lähinnä olemme pitäneet tulta säännöllisesti vain tuvan hellassa. Kamarien pönttöuuneissa harvakseltaan. Saunaa sen sijaan olemme lämmittäneet usein. Talvisin siihen hommaan ei viitsi ryhtyä, koska kiusta saa hehkuttaa tuntitolkulla ennen kuin seinät ja lauteet ovat kunnolla lämpimät. Nyt sauna lämpiää mukavasti alle tunnissa.

Kanttarelleja ja suppiksia löytyy metsästä lähes päivittäin, mikä on suuren suuri ilo. Tosin saalis tahtoo jäädä kuistille päiväkausiksi, jolloin suurimman osan sienistä saa viskata menemään...

Viime viikolla olimme Reijon ja koirien kanssa yösateen jälkeen metsäretkellä. Ilman sadetta emme olisi voineet arvioida, milloin yllättäen näkemämme karhunjäljet olivat maastoon painautuneet. Koska muhkeat jalanjäljet olivat niin tuoreet ja selkeät, oli niiden omistajan pakko ollut kulkea ihan lähimaillamme vasta aamuyön tai aamun tunteina sateen jo lakattua. Oli koskettavaa nähdä mahtavat painaumat niin selkeinä ihan kotimme lähellä. En tiedä, mikä olisi ollut tunne, jos jälkien jättäjä olisi kävellyt jonkin puun takaa vastaan... Näillä main asustaa vanha uroskarhu, jonka jätöksiä ja jälkiä olemme nähneet useina vuosina. Se ei ole koskaan tullut ihmisten pihoihin, saati vienyt pihasta kotieläimiä. Lähimmillään jäljet ovat olleet n 200 m päässä hevosten laitumista, mutta hevoset eivät ole kertaakaan reagoineet karhun hajuun tai mahdolliseen läsnäoloon. Onko niillä sisäinen tieto siitä, että karhu ei aiokaan tulla tontille asti? Minusta tuntuu hienolta, että sellainen herrasmies elää lähällämme.

Ihana keski-ikä

Kyllä on mukavaa olla keski-ikäinen! Ai, kun nautin juuri tästä iästä. Mahtavaa saada rentustaa pitkin syksyisiä mettiä pelkkä yöpaita päällä, tukka takussa ja omia juttuja horisten ilman että tarvitsee miettiä, mitä muut asiasta ajattelevat.

Olen yrittänyt olla metsäretkillä aivan hiljaa koirien kanssa, mutta mikä siinä on että suu käy koko ajan. Nekku sitä, Usva tätä, voivoi Nappula! Vielä kun oppisi kulkemaan yhtä hiljaa kuin koirat niin olisipa se mukavaa.

Aloitin kirjoittajakoulun kuukausi sitten. Miten antoisaa ja ravitsevaa! Koulun puitteissa tulee käytyä usein Helsingissä luennoilla, harjoituksissa ja yksityisvastaanotoilla. On se vaan kiehtova maailma! Jo kuukauden perusteella voin sanoa, että edessä tulee olemaan antoisat kaksi vuotta. Kurssi kestää kevääseen 2014 asti.

Siitä olen kiitollinen että olen saanut kirjoittamisen rytmistä hyvin kiinni. Annetut tehtävät ruokkivat mielikuvitusta ja innostavat kirjoittamaan kokeilevalla tavalla. Nyt on työn alla vanha mies, joka aikoo tappaa vaimonsa insuliinilla ja pieni tyttö joka varastaa lelun kaupasta.

Minä rakastan Elämää!

Taidan olla tyypillinen kylähullu.

Santran syyshepuli

Santra-mamma sai yllärihepulit eilen syksyisen myrskyn siivittämänä. Olemme yrittäneet laittaa Santraa umpeen jo monen monta viikkoa, kenties parikin kuukautta, ja eilen vihdoin tyhjensimme viimeiset maidot megakokoisista utareista. Rouva (en nyt tarkoita itseäni) oli niin ilahtunut nuorekkaasta olostaan pienine rintoineen, että hyppi ja loikki kuin keväinen hirvenvasa syystuulen säestämänä. Toisetkin vuohet lukuunottamatta Matruuna Lottaa yhtyivät karkeloihin. Oli sen näky. Hevoset katsoivat alta lipan, että hetkinen mistä nyt on kyse kilien ja aikuisten vuohien singahdellessa sinne tänne hurjaa haipakkaa. Kyllä naurua piisasi! Vaikutti siltä, että vuohet intoutuivat esittämään lisää nähdessään meidän Reijon kanssa ihaillen katsovan esitystä.

Tänä aamuna syksyn ensimmäinen talitiainen kävi koputtamassa tietokoneen takana olevaan ikkunaruutuun ilmoittaakseen lintulaudan olevan tyhjän. Menin katsomaan lintulautaa, joka oli pitänyt Milla-tamman vuoksi nostaa niin korkealle etten ilman tuolia siihen yltänyt, ja toden totta: siemenet olivat päässeet loppumaan. Lintuja pörräsi pihlajan yläoksilla, mutta kukaan niistä ei ole ainakaan toistaiseksi niin kesy että olisi tullut ihan vierusoksalle täyttötoimenpidettä katsomaan.

Koivumäellä lehtipuut ovat käyneet yhä paljaammiksi jokaisen syysmyräkän jälkeen. Haavat seisovat ryhdikkäinä miltei jo lehdettöminä. Koivuissa on harvakseltaan lehtiä siellä täällä. Pihan vanha pihlaja ei ole vielä raaskinut alkaa edes muuttaa lehtiensä väriä. Taitaa toivoa viimeiseen asti, ettei talvi tällä kertaa tulisikaan.

Siunattu, kaivattu, ihana Syksy!

Espanjalainen tanssi, osa I

Cheri oli elementissään toissapäivänä, kun se jäi viimeisenä laitumelle. Muut hevoset olivat käyneet picaderossa lyhyitä keskusteluhetkiä mamin kanssa ja olivat jo pihalla kuljeksimassa.

Se otti Usvan säestyksellä ensimmäiset flamencon tahdit itsensä ylväästi kooten kauniiseen raviin, kaula kaarella, sieraimet isoina, häntä kohti taivasta. Sitten Fortissimo! Koottua laukkaa ympäri suurta laidunta. Me kaikki; toiset hevoset, koirat, iskä ja mami, taisipa mukana olla vuohetkin ihmettelemässä, ihailtiin silmät rinkuloina tulista tanssia.

Cheri tästä vaan innostui ja lisäsi kierroksia. Räjähtäviä kiitolaukkapätkiä, koottuna ryteikköön ja kivikon yli metsälaitumelle ja takaisin. Voi hyvä Luoja, että oli näky! Cheri loi taidetta ja tiesi sen itsekin.

Usvan räkyttäessä sen turvan edessä se otti muutaman piaffin, kääntyi nopeasti ympäri, potkaisi hyvä ettei levadea Usvaa ärsyttääkseen ja katosi näköpiiristä ryteikköön.

Tanssi loppui sieraimet suurina isoon töräytykseen ja äkkipysähdykseen.

Tanssin jälkeen se löntysteli laiskasti iskän tarjoamalle kauravadille...

I´m back

Pysäytys oli pidempi kuin osasin aluksi ajatellakaan. Välillä vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta mitään fyysisiä jälkiä ei iskusta jäänyt, mutta henkisesti olen ollut kipsissä. Arki on sujunut näennäisesti entiseen malliin. Kuitenkin olen enemmän tai vähemmän alitajuisesti työstänyt kuoleman hipaisua.

Kun kuolema käy noin lähellä, on pakko pysähtyä edes hetkeksi. Mieli on kelannut tapahtumaa hetki hetkeltä kyllästymiseen asti. Olen käynyt hautausmaalla pari kertaa ja nähnyt mielessäni myös oman hautakiveni niiden ihmisten vierellä, joita olin työnpuolesta saattamassa kohti kuolemaa viime kesänä. Joskus se on niin vähästä kiinni -  puoleen tai toiseen.

Koivumäellä on ollut paljon tapahtumia. Miten voikaan yhteen pieneen maapallon kolkkaan mahtua niin paljon sirkusta ja karusellia!

Vaihdoin työpaikkaa seuraavaksi vuodeksi. Olen nyt Jyväskylässä töissä. Teen vain puolikasta työaikaa, joten saan nauttia näennäisestä joutenolosta ja elämästä mäellä. Tulevana talvena minua työllistävät paitsi mökin ja eläinten juomavesien lämmitys myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu. Sain elokuun puolessa välissä tiedon, että minut oli hyväksytty ko. linjalle. Olen tästä syvästi kiitollinen, koska eläinten ohella kirjoittaminen on itselleni niin mieluisaa ja merkityksellistä.

Nappi on iso tyttö. Se painaa metsässä virvatulen lailla. Pää, nenä ja jalat toimivat! Se on varsinainen Persoona! Matti ja Teppo varautuvat talventuloon makoilemalla sisällä päivät pitkät ja syömällä hurjia määriä kissanruokaa. Emma tekee töitä: saalista tulee joka päivä ja Nappi kiitollisena ottaa kaiken murkinan vastaan. Vulgan on oppinut maalaiskollin tavoille. Sillä on naapurissa heila: valkoinen ja oletettavasti lempeä kattityttö Ulla. Hevoset kasvattavat talvikarvaa ja alkavat muistuttaa osin Siperian mammutteja. Vuohien karvapeite vaikuttaa sakeammalta niin ikään. Santraa ollaan yritetty laittaa umpeen talven edellä, mutta se ei haluaisi millään keskeyttää tuotantokoneistoaan: utareet ovat tolkuttoman kokoiset. Aurora-kili tuli talven ajaksi osaksi laumaa, kun omistajansa lähtee pidemmälle ulkomaan matkalle.

Eli näillä mennään kohti hämyiltoja, tähtitaivasöitä, kuurankukka-aamuja.

Pysähdys

Hiljaista pitelee. Sain salamaniskusta viime keskiviikkona. Isku meni vasemmasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja sieltä maahan. Samassa rytäkässä oli valitettavasti myös kummityttöni Hanna. Hän seisoi iskupaikasta reilut 20 metriä kauempana, mutta jalat meinasivat häneltäkin mennä alta.

Keskiviikon ja torstain välisen yön vietimme viereisissä peteissä Keski-Suomen keskussairaalassa. Hoito oli erinomaista, mistä lämmin kiitos niin lanssimiehille kuin sairaalan henkilökunnallekin. Pääasiassa selvisimme säikähdyksellä. Hannalle tuli rytmihäiriöitä: pulssi huiteli omia polkujaan ylös,alas. Itselleni tajunnan menetystä ja komea vaaleanpunainen salamatatuointi ranteesta kainalon ja kyljen kautta nilkkaan.

Sairaalassa viettämämme yön pohdimme tapahtunutta. Välillä pystyimme sille hieman väkinäisesti nauramaankin. Tapahtuma sai sikäli vielä suuremman merkityksen, koska olimme edellisenä sunnuntaina viettäneet Hannan rippijuhlia Pitäjänmäessä Helsingissä. Juhla oli hyvin lämmin ja kodikas, Hannalle ja itselleni merkityksellinen.

Mietimme, mikä mahtaa olla kaiken tapahtuneen takana ikään kuin viestinä meille ja kenties lähipiirillemme. Iskussa näkyi paitsi Jumalan suuruus ja valta, myös suloinen varjelus.

Olimme juuri lopettelemassa mukavaa hevostelua Hannan kanssa. Olimme harjoitelleet niin Vaspelin kuin Ilonkin kanssa koppakärryjen kanssa rentona kulkemista, ja Hanna otti vielä Millan lopuksi kentälle. Kymmenien kilometrien päässä näkyi sadepilvien tapaista. Hannan lopetellessa Millan kanssa kuului hyvin kaukaa kerran vaimea ukkosen jyrinä ja alkoi tuoksua alkavalle sateelle. Tuumasimme, että olipa täydellinen ajoitus. Huikkasin Hannalle, joka jäi kentälle riisumaan Millalta suitsia pois, että käyn avaamassa paimenlangat pihattoon, niin Vaspeli ja Cherikin pääsevät pihalle laiduntamaan. Hyppelin sandaaleissa upottavan turve-hevosenpaska-vesi-liejun seassa hakien upottamatonta kohtaa. Tartuin paimenlankoihin käsipidikkeistä ja silloin näin valtavan valopallon ja tunsin hirmuisen kivun menevän läpi kehon. Kaatuessani maahan ehdin tajuta, että se oli salama ja että nyt kuolen tähän.

Ei ollut vielä aika. Nyt on hutera ja tyhjä olo. Ulkona käveleminen pelottaa. Kuulen ukkosen jyrähtelevän, vaikka todellisuudessa niin ei ole. Muuten olo on ok, mutta raajat tahtovat puutua, eikä niihin ole vielä voima palautunut.

Koen tämän vahvana Jumalan kosketuksena. Nyt kyselen, mikä tämän tarkoitus on ollut, ja että osaisin elää saamani viestin mukaisesti. Ihmisen elämä on kuin perhosen henkäys, niin pienestä on joskus kaikki kiinni. Kunpa oppisin laskemaan päiväni oikein ja elämään niistä jokaisen niin täytenä kuin mahdollista.

Laiskan päivä

Eilinen päivä oli unelmainen. Otin yhden ylimääräisen vapaapäivän ja käytin sen niiiiiiin kesästä nauttien kuin vain laiska ihminen voi.

Aloitimme päivän Reijon kanssa viemällä koirat metsäretkelle. Usva nautti, kun sai välillä karistaa Riiviön pois karvoistaan. Riiviökin nautti, sillä se sai haukkua ensimmäisiä lintujaan. Nekku paineli nenä maassa kuin dieselveturi hajusta toiseen siirtyen.

Reissun jälkeen käytiin uimassa. Kaikki muut paitsi Nappi, joka ei suostunut menemään autoon. Hän ei pidä, jos hänen vapauttaan rajoitetaan. Tästä seuraamuksena Napille napsahti ensimmäinen huki kotimiehenä. Kuvittelimme jo kauhukuvia, mitä pentu on kehitellyt maksaakseen meille potut pottuina. Hykertelimme, että seuraavalla kerralla neito takuulla on ensimmäisenä autossa. Vielä mitä! Nappi nukkui omassa luolassaan suloisesti kerällä tullessamme kotiin. Toinen silmä raottui raukeasti: "Ai, te tulitte sitten?". Siltä kerältä unta riitti vielä reilut kaksi tuntia.

Kiertelemme silloin tällöin kirppareita lähinnä vaatteita etsien, mutta usein mukaan tarttuu kirjojakin. Niitä on kertynyt hyllymetreittäin odottaen isäntäväeltä vain aikaa tarttua niihin. Eilen aikaa oli. Kyllä nautin. Luin Linda Kohanovin yhden kirjan, selasin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää sekä aloitin Saara Kesävuoren Tarvitse minua ja Jyrki Vainosen novellikokoelman Tornit. Tänään lähden Helsinkiin Hannan rippijuhlaan. Yövyn hotellissa. Siispä tiedossa antoisa junamatka Vainosen ja Kesävuoren kanssa, ja samassa seurassa jatkunee lauantai-iltakin hotellihuoneen vuoteessa.

Myöhäilta oli vallan mukava. Lähdin  klo 22 jälkeen käymään vielä tarkistamassa hevosten juomavesien tilanteen. Umpimetsästä kuului armoton rytinä. Lauma oli punkenut itsensä pusikoiden läpi entisille lehmisaroille. Meillä onkin ollut aikomuksena laajentaa pihattolaidunta kattamaan myös nämä vanhat laidunmaat. Ne ovat vallan pusikoituneet: pajua, leppää ja vatukkaa ihmistä kainaloon asti ja ylikin. Kuitenkin saroilta on vielä nähtävissä maan aikaisempi käyttötarkoitus.

Hiippailin sydän kylmänä katsomaan, missä asti hevoset jo painavat menemään. Ne ilahtuivat vallan suuresti minut nähdessään. Hihkaisivat vain, että ai kiva, mammakin tuli retkelle! Meillä on täällä Mansikkapaikka. Sieltä löytyi oikea runsaudensarvi. Nyt on tuoretta vihreää saatavilla taas ainakin parin viikon ajaksi. Hienointa siinä on, että paarmat eivät viihdy moisessa ryteikössä, ja toisaalta hevosilla on runsaasti valinnan varaa vihreän suhteen. Alkuyöstä vadelmanlehdet näyttivät olevan lauman suunmukaista. Ryske syntyi lähinnä siitä, kun hevoset hinkkasivat itseään puihin ja taittoivat paksuja oksia mahojensa alle hätistääkseen öttiäiset pois ja kihnuuttaakseen kutiavia paarmanpuremiaan. Ääni oli kuin olisi isompikin mettätyökone ollut täydessä touhussa ihan tuvan ikkunan takana...

Virrassa

Päiviä, viikkoja on mennyt kuin sameassa sumussa. Miten onkaan ollut tahmean tuntuista menoa.

Neiti Nappisella on tässä oma osansa, ennen kuin tajusimme laittaa niin Riiviön kuin myös Usvan sen esiliinaksi öiksi ulos. Nappi kun meinasi, että päivä alkaa hetimmiten aamusta. Ihmisten ajassa kellot näyttivät silloin 02.00. Niillä silmillä tirrittelimme klo 5.45 asti, jolloin herätyskello viimeisteli valveillaolon.

Napin mielestä klo 5.45 on juuri sopiva aika käydä ensimmäisille päiväunille. Hän suuresti ihmetteli, kuinka meidän talo on sellainen, ettei siellä saa edes pienet lapset nukkua rauhassa. Kello vasta 5.45... Nyt siis pikkuneiti lähtee pihalle heti, jos hän aloittaa päivänsä meille epäinhimilliseen aikaan. Näin kaikki ovat Usvaa ehkä lukuunottamatta tyytyväisiä. Usva haluaisi köllötellä rauhassa pehmeässä sängyssä tai lattialla aivan sängyn vieressä.

Laitumet alkavat hiljalleen ehtyä. Hevoset ja vuohet saavat halutessaan ensimmäisiä korsia kuivaheinää. Ne näyttävät maistuvan erinomaisen hyvin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Viritimme innoissamme slow-feeding heinäverkon pihalle. Verkon silmukkatiheys on vain 3,5 cm, jolloin hevosilla ja vuohilla menee pitkä tovi heiniä syödessä, koska heinää tulee verkosta ulos varsin pieninä erinä. Ihmistä tämä systeemi palvelee nimenomaan siitä syystä, että tallotun heinän määrän pitäisi näin vähentyä oleellisesti. Hevosille tällaisen ruokinnan pitäisi olla luonnonmukaista, koska heinää ei voi määrättömästi ahmia ja talloa loppuja. Väärin!! Suomenhevosten mielestä verkkosysteemi on typerä juurikin siksi, ettei silloin voi ruokailla riittävällä nopeudella. Tähän mennessä joka ikinen aamu verkko on revitty maahan ja heinät levitetty ympäriinsä.

Vanhin tytär lähti tänään kohti Meksikoa. Sekin on painanut taka-alalla. Tiedän, että hänellä tulee olemaan hienoista hienoin vuosi, mutta oma ikävä kaivaa tällä hetkellä sydämeen onttoa koloa. Uskon kuitenkin, että kun tyttö on päässyt siellä elämästä kiinni, alkaa itsellänikin kevyempi vaihe, ja alan odottaa innokkaasti sikäläisiä kuulumisia.

Nuorimmainen aloitti sotaväen vajaa kolme viikkoa sitten. Viime perjantaina varuskunnassa järjestettiin tutustumispäivä omaisille. Onhan se koskettavan näköistä kymmenien nuorten miesten seisoessa rivistössä ja suorittavan käskyjä samanaikaisesti. Samalla kuitenkin mietin, että nuoko miehet olisivat jossain vaiheessa osa Nato-joukkoja. Niitä, jotka voitaisiin määrätä maalitauluiksi suojelemaan amerikkalaisten "ikiaikaisia oikeuksia" maapallon eri kolkkien luonnonvaroihin? Suuri Ei Kiitos.

Riipii

Vanhin tytär kävi viikonloppuna Koivumäellä poikaystävänsä kanssa. Olikin mukavaa, sillä koolla olivat heidän lisäksi Riikka ja Reijon vanhin tytär Tinja. Myös Hanna kävi antamassa ratsastusopetusta innokkaille oppilaille ja touhuamassa Millan kanssa. Välillä hulina ja nuorten touhut ja pulinat tuovat eloa muuten rauhallisempaan elämänmenoon. Huomenna Heidi piipahtaa vielä kerran mäellä, mutta sitten tyttö lähtee vuodeksi vaihto-opiskelijaksi Meksikoon.

Olen tiennyt lähdöstä jo useita kuukausia, mutta siirtänyt asian ajattelemisen myöhäisempään ajankohtaan. Se ajankohta on nyt.

Siitä olen vilpittömästi iloinen, että tyttö on löytänyt oman elämänpolkunsa ja toteuttaa unelmiaan. Jos mitä olen yrittänyt lapsilleni opettaa, on se, että vaali unelmiasi ja luota sisäiseen viisauteesi siitä, mikä on sinun Oma Polkusi. Uskon, että vuosi Etelä-Amerikassa on kokemus, josta riittänee mitä erinäisintä ammennettavaa vuosiksi eteenpäin.

Oma suojeleva puoli piipittää ja haluaisi pitää nuoresta edes jollain lailla kiinni ja näissä näennäisesti turvallisemmissa olosuhteissa. En ole tainnut nähdä yhtään positiivista uutista Meksikosta viimeisten kuukausien aikana. Onneksi on sen verran mediakriittisyyttä, että ymmärrän hyvän uutisen olevan huonon uutisen tai ei uutisen lainkaan. 

Varmaan käy niin, kun tyttö on päässyt perille majapaikkaansa ja laittaa ensimmäiset viestit, on tunnelmani vaihtunut pääosin uteliaisuudeksi ja kepeäksi iloksi siitä, että tyttö elää juuri niin kuin itsekin olen kokenut tärkeäksi  -  kulkea valitsemallaan tiellä kivineen, kantoineen. Puroine, niittyineen.

Nyt kuitenkin pitkältä tuntuva ero on vielä edessä. Sydänalassa kiertää itku ja luopumisen kirvely.

Valokuvauspäivä

Eilen Riikka ja Hanna kuvasivat koko aamupäivän niin eläimiä kuin ihmisiäkin. Tässä hieman satoa.

MUSTASUKKAISUUS

JANON JÄLKEEN

KESÄYÖN UNELMA

TYTTÖJEN SALAISUUS

 PASKADUUNI

KUKKAISTYTTÖ

 MIKÄ JUTTU!

FILMAUSRYHMÄ

TILA

Painajaisuni

Heräsin eilen aamulla hiestä märkänä. Näin aamuntunteina ahdistavan unen.

Muutimme Reijon kanssa Jyväskylään järvenrannelle arkkitehdin suunnittelemaan valtavaan suureen ja hienoon designomakotitaloon. Olohuoneen ikkunoista avautui sinänsä upea maisema järvelle. Tontti oli iso. Talossa oli paljon huoneita. Ne oli sisustettu viimeisen päälle tyylillä ja kalliilla maulla. Valkoisia, kalkittuja seiniä, vahvanvärisiä verhoja ja huonekaluja. Kuin sisustuslehdestä. Yksi huoneista oli tarkoitettu jopa elokuvateatteriksi. Ihmettelimme, miten voi olla hienot hifistelylaitteetkin valmiina.

Unessa kiersimme huoneita ja hämmästelimme talon kokoa ja näköä. Taloa kiertäessä alkoi itselläni nousta ahdistus kurkkuun. Kyselin Reijolta, että miten nyt hevosten ja vuohien hoito järjestyy. Pohdimme, että pitääkö meidän nyt asua arkipäivät kaupungissa ja viikonloppuisin menisimme Koivumäelle. Oli nopeasti selvää, ettei sellainen onnistu. Olimme tilanteen vankeja.

Juuri ennen heräämistä olin henkisesti tilassa, jossa tajusin, etten voi asua designtalossa. Sanoin Reijolle, etten voi elää talossa, vaan minun pitää mennä psykiatrille.

Tyynyliina oli hiestä märkä, kun avasin silmät ja näin palan Napin repimästä, vuosikymmenten kulahduttamasta paperitapetista. Ei tarvinnutkaan lähteä psykiatrille.

Eläinten viikko

Nelijalkaisten perheenjäsentemme elämä jatkuu rauhallisena ja päivät muistuttavat ainakin näennäisesti toinen toisiaan huolimatta kaksijalkaisten kiireistä ja touhuista. Eläinten muuttumattomana pysyvä elämänrytmi rauhoittaa omaa levotonta ja lomaa kaipaavaa mieltäni. Kun katselen kaikesta sälästä väsyneenä hevosten ja vuohien eloa pihapiirissä, tunnen itsekin juurtuvani hieman syvemmälle sellaiseen elämään ja olotilaan, jota kaipaan. Eläinlauman yllä vallitsee syvä rauha, mistä ihminenkin saa iloa itselleen.

Hevoset ovat laiduntaneet viimeiset yöt vapaasti pihalla ja valitsemillaan laitumilla, koska päivisin paarmat ja muut öttiäiset eivät anna hetken rauhaa. Päiväaikaan hevoset nököttävät hämärässä pihatossa vihulaisilta ja poltteelta suojassa.

On kivan näköistä, kun vuohilauma hakeutuu hevosten seuraan laiduntamaan. Sulassa sovussa koko porukka etenee joko yhtenä rintamalinjana eteenpäin pitkin laidunta, tai sitten kaikki pyörivät toistensa ympärillä kuonot maassa kuin hidastetussa tangossa.

Usvan päivät menevät lauman tarkkailussa ja tarvittaessa sille rähistessä. Kukaan vahdittavista ei juuri korvaansa lotkauta paimenen äänekkäille käskyille liikkua tai saada aikaan härdelliä.

Nappi oppii joka päivä uutta. Se on täysin laumaantunut Koivumäelle. Pennusta on kuoriutumassa nuori nainen. Se tietää, milloin haluaa mennä nukkumaan. Hiljaa se hipsii johonkin valitsemaansa rauhalliseen paikkaan ja käy pienelle kerälle. Valveilla ollessaan se kiusaa mahdollisuuksien mukaan Usvaa roikkumalla tämän takajaloissa tai hännässä. Nekun kanssa Napilla on pitkät, hienot painit useita kertoja päivässä. Tyttö on kaikin puolin pelkkää superlatiivia. On ollut upeaa seurata sen elämää osaksi laumaamme.






Nekulla on nyt juoksut menossa, joten hän on hieman herkällä tuulella. Juoksun alku oli levotonta: miehelään piti päästä keinolla millä hyvänsä, mutta nyt jälkimainingeissa riittää leikkisät painit Napin kanssa.

Ruusu-kili lähti muutama päivä sitten isänsä laumaan sen nuorimmaiseksi jäseneksi. Ensimmäinen ilta oli mennyt kertoman mukaan ääniharjoituksia tehdessä. Seuraavana päivänä oli pikkuinen jo ollut osa laumaa. Isänsä oli hyväksynyt tyttärensä oikeinkin sopuisasti osaksi porukkaa.

Minulla on nyt menossa yrttienkuivatuskausi. Nokkosia on kerätty ja kerätään edelleen erissä kuivumaan. Seuraavaksi tulevat siankärsämöt, jotka juuri nyt ovat puhjenneet kukkaan. Vadelmanlehtiä pitäisi vielä saada riivittyä metsäretkillämme. Hevoset söivät koko viime talven yrttilisää, ja voivat silminnähden hyvin. Tulevana talvena jatkamme samaan malliin. On meillä hieno maa. Voimme kerätä puhtaita yrttejä ja nauttia vielä puhtaasta luonnosta kaikin tavoin! Kiitosta täynnä mieli!

Tähti on syttynyt

Kesäkuun viimeiset ja heinäkuun ensimmäiset päivät ovat olleet kiireen, touhun ja vieraiden täyttämiä. Olemme Reijon kanssa nähneet toisemme vain pikimmiten, kun työvuorot ovat menneet aina ristiin tai sitten on ollut niin paljon muuta, ettemme ole joutaneet toisiimme kyllästyä.

Cheristä on kuoriutunut estehevonen. Alla olevassa kuvassa Cheri ja mamma vielä harjoittelevat yhdessä vaativaa esterataa. Cheri on enemmän suorittavassa roolissa, ja se joka ei osaa  - tai jaksa  - opettaa.

Esteharjoitukset menivät niin hienosti, että mamman sydäntä aivan kylmäsi. Estekorkeus nousi kierros kierrokselta, eikä Cheri ollut moksiskaan. Sen iso moottori hyrisi ja pyysi vain lisää. Äiti-ihmisenä en kertakaikkiaan rohjennut enää nostaa rimaa yli nyt alla olevassa kuvassa näkyvän. Harjoituksen jälkeen menin heti koneelta katsomaan, missä järjestetään seuraavat suuret estekilpailut.

Tähti on syttynyt!

Kävelyllä valtameressä

Lähdin aamulla koirien kanssa metsään samoilemaan vailla selkeää päämäärää. Koirat saivat päättää, minne mentiin.

Aluksi kuljeksimme tuhansien sääskien saattelemana sammaleisessa peikkometsässä. Hyttysten ihinää ja Napin tauotonta ärinää lukuunottamatta, metsä oli hiljainen.

Hissuksiin maisema vaihtui vanhaksi niityksi. Sitä kukkien paljoutta! Olisi kuin olisimme kävelleet kukkavaltameressä. Kukista korkeimmat, nupuillaan olevat ohdakkeet yltyivät miltei kainalooni asti.

Kuulin aikoinani koulun uskonotunnilla munkeista, jotka kulkevat metsässäkin harjaten edestään maata, jotteivat talloisi pienintäkään eläväistä jalkoihinsa. Siinä kukkameressä tuli hieman samanlainen tunne. Halusi jäädä seisomaan paikoilleen, ettei sadat tuhannet kukkaset olisi taittuneet tai ravistaneet terälehtiään maahan meidän siellä tarpoessa.

Napissa kävely valtameressä ei herättänyt yhtä herkkiä tuntemuksia. Jos mahdollista likka paahtoi puskikossa menemään vieläkin kovemmalla ärinällä ja purinalla. Usva palasi tämän tästä katsomaan pentua varmistaakseen kaiken olevan hyvin.Iso, lämmin lipaisu pennun naamalle ja Usva palasi omiin puuhiinsa.

Tekee sydämen iloiseksi ja kuplivaksi nähdä oman koiralauman toimivan hyvin yhteen, vaikka lauman jokainen jäsen onkin niin oma ja erityinen persoonansa. Nappi on täysivaltainen laumanjäsen. Paikkansa laumaan se on raivannut käsittämättömällä rohkeudella ja itsepäisyydellä.

Kiitos koirat!

Tämänkin kuvan on napsassut Olssonin Hanna niin kuin lähes kaikki blogini kuvat.

Luoksetulo menee Nappiin!

Saatiin Kukasjärveltä kympin vihje alkaa palkita Nappia makupaloilla luoksetulosta. Meillä kun on ollut käsitys, ettei Nappia ruualla narrata, niin pieniruokainen ja hätäinen se omien ruokiensa kanssa on. Haa! Haa! Ja vielä kerran Haa! Naperopas ottikin vinkistä vaarin ja juoksee muutaman minuutin harjoituksen jälkeen vihellyksen perässä innoissaan. Tässäpä meille tulikin oivallinen sadepäivän leikki.

Harjoitusten aluksi Nappi lähinnä seurasi Usvaa innoissaan. Nappi kun haluaa isona tulla aivan yhtä hienoksi ja taitavaksi kuin Usva. Pian kuitenkin tyttö alkoi hoksata että vihellys ja makupala kuuluvat yhteen.

Kiitokset Kukasjärvelle! On meillä sitten mainioista mainion Lapin Kulta täällä!

Tervehtien
Napin onnelliset ja ylpeät vanhemmat

Juhannuksen sillisalaattia

Olimme Juhannuksen Reijon kanssa pääosin töissä. Sairaalassa oli mukavan leppoisaa. Laitoshuoltajat olivat paistaneet potilaille vohveleita, ja ruokapöydissä oli luonnonkukkia vaaseissa. Jokainen suinkin kynnelle kykenevä oli päättänyt viettää juhlan kotona, joten tyhjiä vuoteensijojakin oli yllättävän paljon.

Aloitimme Juhannuksen vieton Reijon kanssa käymällä ystävämme haudalla. Hautausmaat ovat aina olleet paikkoja, joissa olen viihtynyt, jos ilmaus sallitaan. Siellä käveleskellessä kiire jää taakse ja mieli ikään kuin pyhittyy. Laskimme hautakivistä vainajien ikiä, suhteutimme elinaikaa Suomen senhetkiseen historiaan. Merkillepantavaa oli lasten nimet hautakivissä. Elämän ankaruus iski kasvoihin.

Kävimme Juhannuksen aluksi myös uimassa. Vettä ei parhaalla tahollakaan voinut sanoa lämpimäksi. Uinnin jälkeen olo oli kuitenkin raikas, ja töihin oli mukava lähteä viileyden tunne iholla.

Koirien kanssa ollaan ehditty käydä metsäretkillä päivittäin. Luonnon kauneus ja vehmaus ihan kivistävät sydäntäni. Kukkien värikylläisyys ja lajien moninaisuus hämmentävät. Joitakin kasveja tunnistan nimeltä, mutta peruskoulunsa 1970-luvulla käyneenä jää suurimman osan nimet itselleni tuntemattomiksi. Kurjenpolvien väriskaala valkoisesta tummaan lilaan on häkellyttävä. Olisiko jonkin ailakin, itse kutsun sitä saunakukaksi, aniliininpuna -  tunkee joka soluun. Keto-orvokit ja niittyleinikit, koiranputket luovat oman osansa värimaailmaan. Metsänsuojassa kukkivat metsätähdet ja jotkin kauniit, matalat kukat, kuin keijukaispöly sammalten yllä.

Ei, nyt on pakko luovuttaa puheenvuoro Napille. Tyttö kärttää malttamattomana vuoroaan. Tuleeko hänestä isona poliitikko?

Viime päivät ne on olleet mukavia. Sapuskat on olleet parhaasta päästä, ja uusia kavereita löytynyt omastakin kotipiiristä, ja mettiä on tullut kierrettyä lauman kansa.

Emma on se musta sähikäinen. Se mokoma on ottanut minut jo monen monta kertaa kynsiensä suojiin, vaikka mie en varmaankaan ole melkein mittään sille tehnyt. Muistaakseni. Mutta on siinä hyvätkin puolensa. Se on nähny meikäläisen ruokatalou´en ja onneksi tuumannu, että täytyy pittää lapsi paremmissa ruuissa. Mammalle tullee aina semmosia pennun-terveys-ruoka-kausia että hyi olkoon! Toissapäivänä sain kokonaisen pyyn, kun Emma oli listinyt sen nokkospuskaan ihan minua varten. Mammakin yritti osingoille, mutta enhän mie semmosta sallinu. Tyytykööt ite niihin terveysruokiinsa. Ison myyränroikaleen sain eilen illalliseksi Emmalta. Sata kertaa ennemmin tuollasta kun niitä terveysruokia.

Täytyy kyllä tottuuen nimissä kertoa sekin, että Emma toi minulle ensimmäiseksi päästäisen ihan ilkikurillaan. Enhän mie päästäistä ole ennen syöny, enkä kyllä ennää ikinä toiste suuhuni pistäkään. Emma tuumas, että tuostapa haukkaa herkkupallaa ja mie onneton menin ja söin koko raadon. Kyllä riitti virnistystä kun sitten oksensin mokoman myrkyn pois. Emma vaan nuoleskeli tassujaan ja syrjäsilmällä ilkkui minulle: kyllä mie sinut Lapin tyttö vielä etelän tavoille opetan. 

Se uus kaveri on Nekku. Pikkusenhan se on viallinen, korvat roikkuu poskia pitkin ja karvakin kiharalla kun salaman jäljiltä, ei ollenkaan niinku koirilla kuuluu olla. Eihän se raukka sille mittään ite maha. Mutta on se hyvä painimaan! Me oltiin kumpikin yhtä aikaa voitolla ja sitte taas häviöllä ja voitolla. On se aika hyvä vaikka ulkomuoto kyllä hämäs alkuun.

Vielä muutama sana. Valion rommirusinajäätelöpikari osoittautui mitä parhaimmaksi äänenvaimentajaksi sadepäivänä, kun koirat eivät viihtyneet lainkaan pihalla, ja pentukin oli kerännyt itseensä aimoannoksen pönttöenergiaa. Tuvassa oli melkoinen kähinä ja älämölö, kun Reijo aukaisi rommirusinajäätelöt meille kahdelle. Kun pentu oli lippassut ensimmäisen nuolaisun jäätelöstä, äänet lakkasivat tykkänään, ja mökkiin laskeutui käsittämätön hiljaisuus. Taisi siinä Reijon pikari mennä parempiin suihin mamman nauttiessa oman jäätelönsä rauhassa ulkopuoliselta häiriöltä... Kokeilemisen arvoinen vinkki myös lapsiperheisiin!

Kaverukset

Mie olen löytäny kaverin. Se on yksi niistä poroista, mitä mie ihemettelin että ossaa olla rumia. Lannanmaassa ei poroja kuulemma olekaan, vaan nämä partaveikot on vuohia. EVVK, mutta porroihin verrattuna kyllä silimään osuvan omituisia.


Ei piä kuitenkaan arvioia pelekän ulokomuodon perusteella. Nimittäin Estelle-kili on just semmonen kaveri kun on hyvä. Ou´oltahan se näyttää, kepit päässä ja kaikki, mutta on semmonen hippa ettei toista. Me leikitään hippaa ja rosvoa-ja-poliisia ja se on kauhian kivaa. Siitä mie en tykkää kun se alakaa leuhkia ja hyppää pakettiauton katolle ja nauraa mulle alas kun en ite sinne pääse. En kyllä haluaiskaan. Mutta ei se aina niin tee. Se immee tissistä äitinsä maitoa ja kun sitä maitoa tullee ylimäärästäki niin mie saan siitä osan. On se kyllä hyvvää, vaikkei suoraan oman äitin tissistä tulekaan.

Naapurin Hanna tullee meille joka päivä jonku laatikon kansa. Se luuraa laatikon läpi ja räpsyttää. Niin se on ottanu melekeen kaikki nämä päiväkirjan kuvat. Mie tunnen Hannan kun se tullee mäkiä ylös. Usva ja Nekku nostaa älämölön ja nyt mieki tiiän että sitte pittää juosta mäkiä alas ja räkyttää. Kato kun mie hallitten jo nämä tärkiät kuviot.

Kumarrus ja hatunnosto

Muuttaessamme Koivumäkeen toukokuussa -09 oli nurkat ja takapiha täynnänsä rojua. Romppeitten ja kaatopaikkakuormien seasta Reijo raahasi talteen muutamia maataloustyökoneita. Eilen aika oli kypsä saada niistä muutamat esille pihapiiriin.

Parin tunnin aherruksen jälkeen pihalla kököttää kauniissa rivissa äes, kaksi auraa, paskakärryn lava ja haravakone. Haravakone on tosin kököttänyt keskellä pihaa jo pari vuotta, mutta nyt se pääsi ikään kuin paraatipaikalle.

Koneita paikoilleen ähkiessämme emme voineet välttyä ajattelemasta, millaista elämää talon silloinen väki on elänyt nyt ruosteisten työkoneiden hohtaessa uuden uutukaisina. Silloin elettiin 1930-luvun alkupuolta. Työkoneisiin oli varmaan uponnut merkittävä summa pariskunnan säästöjä. Oletettavasti isännän oli pitänyt käydä lakki kourassa pankinjohtajankin puheilla. Maatalous- ja metsäkoneet olivat aikoinaan niitä ehdottoman tärkeitä investointeja, joita ilman pientilallinen ei saanut leipäänsä maasta ja metsästä itselleen ja jälkikasvulleen.

Äes tuntui sairaan painavalta. Vielä ruosteisenakin sen aikoinaan hienot säädöt toimivat kitisten. Miten ihmeessä mies ja hevonen ovat ikipäivänä voineet tehdä niin raskasta työtä? Keski-Suomen pellot kun tietää, ei voi muuta kuin kumartaa menneiden sukupolvien sinnikkyydelle ja periksiantamattomuudelle. Näillä main oli silloin, ja niin taitaa olla edelleenkin, ainoa varma sato pelloista kivenjurrikat - vuosi vuoden, vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen. Aurojen sarviin ei tämän päivän valkokaulustyöläisellä olisi mitään asiaa. Nippanappa jaksoin raahata yhtä ruostunutta ja osittain viallista auraa puhumattakaan siitä, että olisin sen saanut hevosen avustamana uppoamaan maahan viivasuoria vakoja kyntämään.

On syyllinen olo. Omasta helposta elämästä, mistä nauttiminen on iso osa. Maalla asuminen on pelkkää leikkiä ja mielenrauhan tavoittelua verrattuna elämään näillä samoilla selkosilla vajaat sata vuotta sitten. Mitähän minä ja sukupolvemme jätämme jälkeemme sellaista, mitä tuolloin elävät voivat ihmetellä ja jopa arvostaa?

Luoksetuloharjoituksista

Yhteen asiaan mie tarvittisin apua. Se on luoksetulo. Iskä ja mamma juttelee ussein että Napin kansa pitäs alottaa luoksetuloharjotukset. Nappi kun ei kuulemma tule pyynnöstä luokse. Kuulovammaaki eppäilevät. Katajanmarjat! Miten mie saisin opetettua ne tulemaan pyynnöstä luokse?

"Nappiiiiiiii!!" ne huutaa ja mie lähen pinkomaan poispäin hippulat vinkuen. Iskä sannoo ettei se ennää ens viikolla saa minua kiinni. Taitavat kouluttajat ku sannoo, että täytyy lähteä aina toiseen suuntaan juoksemaan niin kyllä tullee huuettava perrään. 

Iskä käyttää vilipillisiä keinoja. Kun se huutaa "Nappiiiiiiiiiii!" ja mie tyttö lähen pinkomaan, se alakaa konttimaan nurmella niinku jonku sairauskohtauksen jäljiltä. Mie olen niin vastuuntuntonen, että pakkohan sitä on mennä kattomaan että mikä nyt vaivaa.   Sitä mikhään vaivaa, kunhan petollisesti käyttää hyväksi hyvää sydäntäni. Siinä se sitten rapsuttaa ja leikkii ja yhtä kansa nostaa sylliin ja kantaa sisälle. Tämmönen touhu on epäurheilijamaista.

Muita ongelmia ei olekaan ilmennyt. Tämä asia toisinaan askarruttaa. Tosin ei hirveen paljon. Vappaassa maassa saa tulla tai olla tulematta.

Mie täällä taas, Nappi. Olen mie hämmästyny tästä etelän menosta. Meillä Lapissahan met olemma vappaita ja kuljemma minne nenä näyttää, tunturiin ja pois. Ei siitä isoa numeroa tehä. Täällä mie pikkusen kiertelen paikkoja ja otan vähän niinku ommaaki aikaa, niin johan on mamma perrään itkemässä että missä sie pieni lapsi olet. Että iliveksen suuhun vielä jou´ut. Se on Lapin tytölle raskasta jos pittää olla aina selevitystä antamassa.

Tuntuu olevan pikkusen herkkähipiäinen tuo mamma muutenki. Yhtään ei anna pureskella naamasta tai mistään muustakaan. Iskee ku haukka kyntensä pienen lapsen huuleen ja puristaa niin penteleesti ku pikkusenkaan haluaisin leikkiä sen kansa. Mie parkasin sille että hullu sie olet nainen. Iskä on siinäki suhteessa rennompi. Äijä parkuu ku vinkulelu ku sitä vähän pureksin. Mutta ei se siitä nokkiinsa ota.

Hevosten kansa on homma. Miten voi olla mammutinkokosia elukoita, ei meillä Lapissa tuollasia juuri näe. Mie kun menen niitten jalkojen välliin rähisemmään niin johan tokenevat. Varmaan ymmärtävät heti että nyt on tekijä kysseessä eiväkkä pullikoi. 

Mie kyllä ite arvioin että taian olla koko mäen rohkein. Piipakkaa muut, mie en pelekää mittään.  Vastapainoksi menen ja tulen niinku vappaassa valtiossa on tapana. Moni on sanonu että mukkaansa ottaa mutta enhän mie näitä voi yksin jättää. Täällä minua tarvitaan kuka niistä muuten huolen pittäis. Parkuhan siitä tulis.

Nappi, riiviö.

Meidän Nappi, Hirvihurtan Lulu.

Kuvassa neitokainen, ketunpoika tasan kahdeksan viikkoa. Meno sen mukaista.

Koivumäen Ilo-Tuli - työhevoinen

Tänään meidän pikkuneitistä on tullut oikea työhevonen, Suomi-filmeistä kaikille tuttu työjuhta ja ihmisen nöyrä työkaveri. Varsa veti tänään työkärryjä kokonaiset kolmisen metriä. Haa, eikä tuntunut missään. Työhevoset kun tekee mitä vaan! Huhhuh, ja palkaksi kauraa ja toisten hevosten luo lällättämään uroteosta. Mummu on niin ylpeä tytöstä. Huomenna on tarkoitus tehdä lisää töitä, ehkäpä kiertää kertaalleen koko "valtava" piha-alue.

Kuvassa kuvan napanneen Hannan käsien jäljiltä hieman tuunattu neitokainen. Ilo ei oikein tiedä, pitääkö olla ylpeä vai mitä tämä nyt oikein on!

Sameaa

Viimeiset yhdeksän päivää ovat menneet usvaisessa ja samessa olossa. Takana siis pitkä, yhtäjaksoinen työputki, ja lisäksi normaalin työpäivän päälle useita ylityötunteja. Elämä on ollut siltä osin suorittamista. Nyt on paukut vähissä.

Töissä kohdalle sattui kaksi kuolemaa. Toinen pitkän taistelun jälkeen, jossa syöpä viimein vei potilaan voimat. Toinen lyhyemmän taistelun jälkeen jollain lailla edellistä kenties armeliaammin, koska potilas oli tajuton lähes koko lyhyen sairastamisensa ajan.

Keskustelu eutanasiasta kosketti kovin juuri ensiksi mainitun potilaan kohdalla. Toissa viikollahan Vihreät ilmaisivat halunsa eutanasian laillistamiseksi. Tämän ihmisen viimeiset päivät eivät olleet helppoja ennen tajuttomuuteen vaipumista. Hän eli elämänsä päivät täyteen ja luovutti vasta viime metrillä. Kivuista huolimatta hän jaksoi uskoa tulevaisuuteen.  Ei hän eikä hänen omaisensa olisi halunneet luopua aktiivisesta hoitolinjasta mahdottomankaan edessä.

Erityisen tärkeältä tämän ihmisen kohdalla ulkopuolisin silmin katsottuna näytti kuitenkin olevan tulevan tapahtuman merkitys perheelle ja omaisille. Viimeisen viikon aikana oli etuoikeutettua olla perheen rinnalla ja tukea omaisia luopumisessa. Ennen kuolemaa tilanne oli välillä hyvin tunnepitoinen, joidenkin osalta hoitoa kritisoivaa ja syyttävää. Kuoleman saavuttua laskeutui kuitenkin rauha. Omaisilla oli aikaa useita tunteja olla vainajan luona ja hyvästellä häntä ilman ulkopuolisen maailman vaateita.

Kävin itse hyvästelemässä molemmat vainajat yksinäisyydessä. Heidän vierellään tunsin selvästi, että se mitä vuoteessa makasi valkoisen lakanan alla, kukat rinnan päällä, oli vain ihmisen kuori, lyhytaikainen elämän tomumaja. He olivat lähteneet.

Mie haluan vielä lisätä...

Nappi täällä vielä. Muutama asia täytyy vielä ilmottaa.

Mie heitin sitte talviturkin pois. Ulkopuolisista näytti ehkä siltä, että vahingossa molskahdin hyytävän kylmään järveen, mutta kyllä se oli ihan lappilaisesti suunniteltu koko juttu. Vähän niinku malliksi muille. Vaikka mie niin suuresti ihhailen Usvaa, sitä Bassoa, niin täytyy sanoa ettei sen uimiset ole mittään minun molkskahduksen rinnalla. Uppiupoksiin ja pinnalle ja sieltä salamana mamman syliin. Tehkää perässä jos kykenette. Hyvä ettei vielä ollu jäälauttoja seassa. Haa, Nekku, se musta vanha Äksy katto vaan rannalta eikä uskaltanu sanoa mittään. Ihhailkaa ja ihemetelkää Lapin Kullan menoa sain lällätettyä mamman sylistä paksun pyyhkeen sisältä.

Niin ja metilleki ollaan päästy. Lehtokurppaa huvikseni eilen vähän lennätin. Kasvatan kesän mittaan pikkusen enemmän jalkoihin mittaa, niin sitten näytän iskälle, mitä se on kun aletaan tehä kunnolla hommia. Se on iskälle kuitenkin niin uutta tämä kaikki, niin ajattelin että on parempi totuttaa miestä hissuksiin metille. Vanha mies, pittää ottaa rauhallisesti sen kanssa.

Napin ensipäivät Lannanmaassa

Nappi tuli uuteen kotiinsa tiistai-iltana. Ajokilometrejä meille kertyi 1339,0. Pojan kanssa arvuuttelimme ennen lähtöä, kumpi tietää lähemmäksi oikeat kilometrit. Poika erehtyi vain 11 kilometrillä veikaten 1350 km saldoksi. Itse arvioin matkaksi 1586. Pojan erehtymisprosentti oli alle 1!

Nappi on Persoona. Luovutan tässä hänelle puheenvuoron.

Mie en halunnu lähteä Lapista mihinkään. Huusin ku peijooni, kun se nainen käynnisti auton ja velipoika ja äiti jäivät kottiin. Sodankylän Tiaisen risteykseen saakka karjuin. Nainen sano, että taitaa olla tytössä sisua. Naureskeli vielä, että ääniala on koloratuurisopraano. Lannanmaan puhheita.

Ei se osannu varoa porojakkaan. Piti ihan syän kurkussa olla, ettei olis päälle ajanu. Onneksi selvittiin Meltauksen baariin, missä kävin sanomassa porukoille näkemiit.

Tapionkylässä oli viihtysää. Ukin kanssa hoiettiin kompostia ahkerasti. Ukki on hyvä jätkä. Sen kanssa opeteltiin keppitemppuja ja käpytemppuja. Mummi piti minua vauvana, ja sehän vain passas. Semmosesta asiasta voi olla paljon hyötyä.

Kyllä korpes kun lähettiin tiistaina taas sillä tunkkasella kopilla eteenpäin. Huusin ja vastustin. Mie olen Lapin Kulta enkä lähe Lannanmaahan. Mutta ei auttanu. Iissä käytin naista ja poikaa pissalla. Pihtiputtaalla sama juttu. Äänekoskella mie hermostuin. Joku tolokku pittää ajamisessaki olla. Nainen sano, että kohta ollaan kotona. Väärin. Kohta ei todellakkaan olla kotona. Päinvastoin.

Eipä mittään. Mukavaltahan se näytti Koivumäellä. Meillä on Lapissa tapana olla reippaita ja tervehtiä kaikkia. Siinä tein tuttavuutta porukan kanssa. Muusta en tiiä, mutta sillä isolla koiralla oli kyllä liian suuri basso. Eikä se pienempi ollu sen parempi: ärisi ja esitteli purukalustoaan. Moukat. Mutta ei ne ollu pahimmat. Niin rumia poroja ku Koivumäessä, niin ei sitte missään. Viis kappaletta. Tököt sarvet ja typerät parrat, mahan alla muutamalla hirviän rumat isot pussit. Yks niistä pyöräytti minut ympäri hiekkakenttää ku litranmitan. Kyllä syletti.  Sillon mie päätin, että saavat olla ihan rauhassa omassa happamassa seurassaan. Tai no on niissä yks hyväki puoli. Niitten maito on hyvvää.

Ihmiset sano, että niitten nimet on iskä ja mamma. Ihan miten vaan. Ekana yönä mie nukuin niitten välissä. Olin aika villillä tuulella nukkumaan mennessä, niin iskä etti semmosta on/off-nappulaa minun karvojen seasta. Hullun puhheita. Yöllä kyllästyin iskän kuorsaamiseen ja lähin nakertelemaan kirjahyllyn alimpia kirjoja. Toisena yönä korvat oli turtunu meteliin, niin unta riitti aamuyöhön asti. Kolmelta alko tympästä lorviminen. Lapissa kesät ei ole tehty nukkumista varten, niinpä alottelin siinä sitten päivän töitä hyvissä ajoin. Nappasin iskää nenästä ja niskasta. Ääntähän siitä lähti, mutta ruho ei liikkunu mihinkään. Vaikuttaa siltä, etteivät Lannanmaassa ymmärrä valon päälle. Mitähän ne sitten kaamoksella tekevät?

Eilen vein koko lauman mettälenkille ja tänään sama juttu. Kyykäärmekin siellä nähtiin, mutta minuahan ei tuollaset kepakot hirvitä. Mamma tempas minut sylliin ja sitte mentiin!Emoihmiset on niin herkkiä.

Lannanmaassa on ihan hyvää ruokaa - välillä. Sellanen musta joku outo, jonka nimi on Emma, toi minulle oikean herkkupalan. Popsin hiirivainajasta puolet ja yritin jemmata toisen puolen. Mamma ehti väliin ja näin hiiren puolikkaan lentävän komiassa kaaressa mettän suojiin. Taas syletti. 

Kyllä mie luulen, että näistä tullee vielä ihan kelpo porukkaa. Työtähän se teettää ja vaivaa, mutta jotenki arvelen tässä onnistuvani. Sen verran Lapin verta.

Pohojoseen!!

Huomenna koittaa kauan odotettu aamu. Lähden poikani kanssa hakemaan Lapista meille uutta perheenjäsentä. Lauman nuorin on reilut seitsemän viikkoa vanha Nappi-tyttö. Suomenpystykorva. Reijon kauan haaveilema metsästyskaveri lintumetille. Tarkoitus oli, että tekisimme Reijon kanssa pienen yhteisen kesälomamatkan Napapiirille, mutta emme saaneet järjestymään vuohien ja hevosten hoitoa, joten isäntä jää kotimieheksi.

Starttaamme klo 7 ja puottelemme lommoisella Leppiksellä kohti Rovaniemeä. (Kiitos Ilo viimekertaisesta mielipiteestäsi punaisista autoista!) Sieltä reitti kääntyy Ounasjoki-vartta pitkin Tapionkylään, jossa vanhempani odottelevat kalakeiton kanssa. Poika jää viettämään iltapäivää heidän kanssaan, minä jatkan kohti Unarin-Luusuaa ja Kukasjärveä. Napin kanssa sitten tullaan viettämään kesäiltaa Ounasjoelle saunomisen ja jutustelun merkeissä. Kotimatkalle lähdemme tiistaina.

Nekulle uusi perheenjäsen aiheuttanee paljon ylen synkeitä ajatuksia ja pennun napakkaa ohjeistamista. Usva oletettavasti ottaa vauvelin hoiviinsa ja opastaa äidillisin ottein pientä meidän laumamme tavoille. Kissat lukuunottamatta Teppo-setää ovat oletettavasti Nekun kasvatuslinjoilla. Teppo voi hyvällä tuulella ollessaan johdatella pentua metsään seikkailemaankin.

Saa nähdä. Jännittävät päivät joka tapauksessa edessä päin.

Uudelle alueelle

Olemme harjoitelleet kutunjuuston tekoa juustonjuoksuttimen avulla useampia kertoja nyt, kun maitoa on kaikki nurkat pullollaan, ja tehdas tuottaa uutta kaiken päivää. Onnistumisprosentti alkaa olla kohtalainen - mikäli maito saadaan vain lypsettyä ilman kutunsorkan hämmennystä. Suurin säätäminen lienee suolan määrässä.

Eilen päätimme alkaa hifistellä juuston kanssa. Ostimme purkillisen vihreää pestoa. Sekoitimme pestoa mahdollisimman kuivaksi puristettuun juustomassaan, ja lisäsimme vielä merisuolaa. Maistelimme juustomassaa vähän väliä tarkistaaksemme makua.

Lopuksi sekoitettu massa tiivistettiin siivilään kankaan sisään ja asetettiin paino päälle, jotta viimeisetkin herat valuisivat massasta pois.

Oli meillä aamulla herkku valmiina. Kuttu-pestojuusto oli kerrassaan mainiota. Iltapäivällä teimme juustosta vielä salaatin. Tomaattia, tuorejuustoa, jäävuorisalaattia, kurkkua ja päälle oliiviöljy-yrttikastike. Aah.

Me kun ollaan luultu, että juustoa voi tehdä vain juustotehtaassa. Ja maitoa maitotehtaassa. Missä jäätelöä voi tehdä?

Konstaapeli Tapola, kosketuksen jättänyt

Eilen ladatuista kuvista jäi uupumaan yksi hauska henkilö, saksanpaimenkoiran pötikkä Konstaapeli Tapola. Konstaapeli sen vuoksi, että poika työskentelee Uudenmaan poliisissa. Tapola nimeä ei liene tarpeen selitellä?

Konstaapeli Tapola syntyi kesän korvalla -10. Se oli pentueen ainoa ja sen vuoksi niin äitinsä kuin isovanhempiensakin silmäterä. Mainio ukko, todellinen Äijä. Oman tiensä kulkija ja armoton seuramies samassa paketissa.

Muistelemme usein nuoren miehen tempauksia ja saamme makeita nauruja näistä muistoista.

Kuvia mäeltä V, kosketuksen jättäneet

Tässä kuvia mäellä asuneista, mutta poislähteneistä ystävistä.

Ylimmässä kuvassa PRE-ori Citero, viisain ja henkisin hevonen, mihin olen koskaan saanut tutustua. Citero on Celesten isä. Se asui meillä kesällä -10 kuukauden ajan. Upea, hienoista hienoin hevonen. Hevonen, joka ei ole tästä maailmasta, vaan jostain toisesta todellisuudesta.

Seuraavassa kuvassa Celesten äiti Halla. Taka-alalla näkyy muutaman tunnin ikäisenä Celeste. Halla ei omilta tuskiltaan voinut hoitaa varsaansa, vaan Milla joutui adoptoimaan varsan sen elämän pelastamiseksi.

Talvisessa kuvassa barbeturos Rufus. Ihana, vaikea, rakas, haastava poika. Oli meillä reilut puolitoista vuotta.

Vempula-poika seuraavana on ponipoika Petteri. Mies täynnä ruutia ja kujeita. Petteri on nyt ylläpidossa lapsiperheessä, missä sillä on myös oma morsian, suomenhevostamma Santra. Petteri on onnellinen uudessa kodissaan, koska saa seukata rauhassa oman naisensa kanssa ja tehdä jekkuja ja pientä vilperiä hoitajilleen. Mies, joka ei varmasti koskaan kasva aikuiseksi.

Musta pentu päiväunilla on Rufuksen ja Usvan jälkikasvua. Niitä oli yhteensä seitsemän. Myös Rufuksella ja Nekulla oli romanssi, jonka seurauksena syntyi neljä mustaa villis-barbettia.

Alimmassa kuvassa on maailmasta lempein kuttu, Nelli. Se oli Lotan kanssa kuttulamme ensimmäinen asukki.

Kuvia mäeltä IV, kuttuja

Tässä patsastelevat Santra, meidän kaunis ja herkkä "arabialainen" suomenvuohi sekä tyttärensä Fina. Kuvat viime kesältä Hannan ottamia. Finan takana vanha aitta ja kaikkea roinaa, josta syystä olemmekin nimenneetkin tilamme "Särkyneen pyörän karjatilaksi": kaikki rempallaan ja korjaajaansa vailla.

Kuvia mäeltä III, hevoset

Ylimmässä kuvassa Milla imettää viime helmikuussa Iloaan. Toisessa talvikuvassa Vaspeli-tamma nauttii puuterilumesta. Musta hevonen on Cheri. Kuva viime syksyltä. Ilo-Tuli miltei nuokuksissa viime kesänä otetussa kuvassa. Alimpana leikkivät Celeste ja Usva syksyisellä niityllä. Celeste tosin ei ole enää meidän mäellä, vaan elää nuoren hevosen elämäänsä uudessa laumassaan Jämsässä. Kaikki kuvat on Hannan ottamia.