Konstaapeli Tapola, kosketuksen jättänyt

Eilen ladatuista kuvista jäi uupumaan yksi hauska henkilö, saksanpaimenkoiran pötikkä Konstaapeli Tapola. Konstaapeli sen vuoksi, että poika työskentelee Uudenmaan poliisissa. Tapola nimeä ei liene tarpeen selitellä?

Konstaapeli Tapola syntyi kesän korvalla -10. Se oli pentueen ainoa ja sen vuoksi niin äitinsä kuin isovanhempiensakin silmäterä. Mainio ukko, todellinen Äijä. Oman tiensä kulkija ja armoton seuramies samassa paketissa.

Muistelemme usein nuoren miehen tempauksia ja saamme makeita nauruja näistä muistoista.

Kuvia mäeltä V, kosketuksen jättäneet

Tässä kuvia mäellä asuneista, mutta poislähteneistä ystävistä.

Ylimmässä kuvassa PRE-ori Citero, viisain ja henkisin hevonen, mihin olen koskaan saanut tutustua. Citero on Celesten isä. Se asui meillä kesällä -10 kuukauden ajan. Upea, hienoista hienoin hevonen. Hevonen, joka ei ole tästä maailmasta, vaan jostain toisesta todellisuudesta.

Seuraavassa kuvassa Celesten äiti Halla. Taka-alalla näkyy muutaman tunnin ikäisenä Celeste. Halla ei omilta tuskiltaan voinut hoitaa varsaansa, vaan Milla joutui adoptoimaan varsan sen elämän pelastamiseksi.

Talvisessa kuvassa barbeturos Rufus. Ihana, vaikea, rakas, haastava poika. Oli meillä reilut puolitoista vuotta.

Vempula-poika seuraavana on ponipoika Petteri. Mies täynnä ruutia ja kujeita. Petteri on nyt ylläpidossa lapsiperheessä, missä sillä on myös oma morsian, suomenhevostamma Santra. Petteri on onnellinen uudessa kodissaan, koska saa seukata rauhassa oman naisensa kanssa ja tehdä jekkuja ja pientä vilperiä hoitajilleen. Mies, joka ei varmasti koskaan kasva aikuiseksi.

Musta pentu päiväunilla on Rufuksen ja Usvan jälkikasvua. Niitä oli yhteensä seitsemän. Myös Rufuksella ja Nekulla oli romanssi, jonka seurauksena syntyi neljä mustaa villis-barbettia.

Alimmassa kuvassa on maailmasta lempein kuttu, Nelli. Se oli Lotan kanssa kuttulamme ensimmäinen asukki.

Kuvia mäeltä IV, kuttuja

Tässä patsastelevat Santra, meidän kaunis ja herkkä "arabialainen" suomenvuohi sekä tyttärensä Fina. Kuvat viime kesältä Hannan ottamia. Finan takana vanha aitta ja kaikkea roinaa, josta syystä olemmekin nimenneetkin tilamme "Särkyneen pyörän karjatilaksi": kaikki rempallaan ja korjaajaansa vailla.

Kuvia mäeltä III, hevoset

Ylimmässä kuvassa Milla imettää viime helmikuussa Iloaan. Toisessa talvikuvassa Vaspeli-tamma nauttii puuterilumesta. Musta hevonen on Cheri. Kuva viime syksyltä. Ilo-Tuli miltei nuokuksissa viime kesänä otetussa kuvassa. Alimpana leikkivät Celeste ja Usva syksyisellä niityllä. Celeste tosin ei ole enää meidän mäellä, vaan elää nuoren hevosen elämäänsä uudessa laumassaan Jämsässä. Kaikki kuvat on Hannan ottamia.

Kuvia mäeltä II, koirulit ja kissoja

Näissä kuvissa ovat pihapiirimme ensimmäiset karvatit. Tosin Emma-neiti on tästä poikkeus.

Nekku ja Usva on kuvattu viime syksynä. Teppo-setä on kuvassa ensimmäinen katti häntä pystyssä. Keskellä keikistelee Leipuri Hiiva, The Kuningatar. Alimmaisessa kuvassa Matti Pehtoori katselee tuvan ikkunasta ulos. Neljä ensimmäistä kuvaa on Hannan ottamia, viimeinen Riikan.

Kuvia mäeltä I

Jotkut blogini seuraajat ovat pyytäneet valokuvia tekstejä selventämään. Olen niitä yrittänyt mukaan laittaakin, mutta erittäin huonolla menestyksellä. Tässä uusi yritys.

Kuvissa talomme ja muuta pihapiiriä ja maisemia mäeltämme. Ensimmäisen kuvan on ottanut tyttäreni Riikka, muut kuvat kummityttöni Hanna.

Koivumäen tila kököttää Petäjäveden toiseksi korkeimmalla mäellä. Näköala on käsittämättömän kaunis. Se muuttuu päivittäin, joskus jopa tunneittain.

Ylimmässä kuvassa mökkimme. Se on rakennettu vuonna -33. Sähköt taloon tulivat joskus -60 luvun lopulla. Sen jälkeen suurempia remontteja ja muutoksia ei mökki ole nähnyt. Alimmassa kuvassa mökiltä katsottuna navettarakennus, jonka toisessa päässä on kuttula, toisessa varsinainen navetta. Pihattokatos tulee navetan toiselle puolelle ja on koko rakennuksen mittainen.

Keväisessä kuvassa on näkymä länteen. Niukalla toukokuisella nurmella ovat Milla ja sen muutamien tuntien ikäinen tammavarsa Ilo-Tuli viime vuonna. Toisessa laidunkuvassa on niin ikään näkymä länteen. Cheri laiduntaa siinä.

PS:

Eilen tullessani pihalta tupaan, seisoi tuvanpöydällä yllätys. Aivan. Estelle-pieni se tepasteli pöydän päällä uteliaana. Minut nähdessään se ilahtui suunnattomasti ja päkätti tervehdykseksi, mummu terve!!. Näky oli niin koominen, ettei jälleennäkemisen ilo voinut olla kuin molemminpuolista. Hetki ei tosin kestänyt kauaa, ja neiti löysi pian itsensä muun lauman joukosta pihalta.

Estelle on omalla elämällään värikkäästi valottanut sitä todellisuutta, mitä monen adhd-lapsen perhe joutuu kohtaamaan. Estellen voi rauhassa kantaa karsinaan rauhoittumaan ja antaa äitinsä hoiviin, mutta lapsen kanssa tilanteet on vain elettävä iholla joka päivä.

Kilipukuinen marakatti

Apua, meillä on pihapiirissä aito marakatti! Ovelasti pukeutuneena pikku kiliksi. Tyttö nimeltä Emil från Koivumäki. Rasittavan ihana ja ihastuttava. Tunneskaala puhtaasta raivosta vilpittömimpään rakkauteen neidin tehdessä jekkujaan meidän iloksi ja harmiksi. Estelle.

Toissa viikolla kili hyppeli iloisesti Leppiksemme katolle (vanha punainen, hatch-back Toyota) ja alas. Huis-hais, eikä painovoima tuntunut missään. Auto on valmiiksi jo niin lommoilla, ettei pienen kilin tepastukset voineet saada enää näkyviä lisävaurioita aikaan. Mummu oli ihastuksissaan: on siinä taitava neiti, hypätä nyt noin vain auton katolle.

Viime viikolla Leppis alkoi olla liian helppo juttu. Jollain ilveellä tyttö oli kiivennyt maasturin katolle tanssahtelemaan, mistä mummu luonnollisesti huokaili ihastuksesta. On se taitava tyttö. Pari päivää sitten meiltä meinasi silmät pudota päästä nähdessämme Estellen tepastelevan vanhan volkkarin pakun, Love and Peace-auton, katolla. Korkeutta autolla vähän vajaat kaksi metriä.

Estelle esitti hienoa tanssiesitystä pakun katolla, kun pappa analysoi ääneen ainoaa mahdollista kulkureittiä katolle. Väärin. Yhdellä loikalla Estelle näytti, että pakun katolle mennään maasturin katon kautta ja sieltä kahden metrin loikka pakun katolle. Oli meillä ilmeissä pitelemistä, kun todellinen kulkureitti paljastui. Sittemmin papan analysoima suorempi reitti on ollut tytöllä käytössä, jos maasturia ei ole parkkeerattu pakun viereen.

Kuttula alkaa olla liian kuuma vuohille näillä keleillä. Ne ovat yöt sisällä ilveksiltä ja ketuilta suojassa. Niinpä laitoimme niille viileämmät kesäkarsinat. Laitoimme, petrasimme, tilkitsimme mahdollisia marakatin mentäviä kulkuaukkoja. Ja se riiviö ilmestyi jostain reiästä muutamassa nanosekunnissa ilkikurisen naamansa kanssa meille elvistelemään: "Hei mummu ja pappa! Estelle tässä, mennäänkö leikkimään?"

Kun vihdoin olimme saaneet kesäkarsinat sellaiseen trimmiin, ettei niistä Estellekään tullut enää ulos, oli varustus melkoinen. Lautoja oli lyöty moneen kerrokseen miltei kattoon asti. Matalampi portti oli tukittu törkeän painavalla, vanhalla ovella. Ovi salvattiin paikoilleen lähes puhelintolpan paksuisella parimetrisellä puunrungolla. Maanrajasta pienetkin reiät oli tilkitty, ettei niistä kulje enää hiirulainenkaan. Jos hevosilla olisi suhteessa kokoonsa sama hinku vapauteen keikistelemään, ei niitä pidättelisi Kiinan muurikaan!

Kun kaikki tämä oli saatu valmiiksi, huokasimme tyytyväisinä. Nyt pysyy Estelle siellä, missä pitääkin. Aamulla menin lypsylle. Eipä aikaakaan, kun Estelle päkättää navetan ylisillä. Siellä rämisi kaikki vanhat tavarat ja pellit neidin hypellessä iloisesti vapaudessa. Ylisille on maasta matkaa noin kolme metriä...

Oli nostettava kätemme ylös. 6-0.

Vastavalossa

Aamu meni pieleen heti heräämisestä lähtien. Reijolle oli ilmoitettu virheellisesti edellisenä päivänä, ettei viikonloppuna ole töitä. Puhelin soi kuitenkin aamulla klo 7.10. Reijon työpaikalta ihmeteltiin, miksei mies ole jo töissä. Tiedonkulunkatkosta siis. No, isäntä keitti pikaseen kahvit ja lähti menemään.

Minä nielin pettymystä. Taisipa asiasta muutama sana lipsahtaa kuuluvillekin.Olin hyvin kiukkuinen asiasta, koska tänään oli ystävämme hautajaiset. Olisin niin kovin mielelläni mennyt sinne yhdessä Reijon kanssa.

Ärsyyntyneenä lähdin lypsämään vuohia, jotka luonnollisesti reagoivat kiukkuuni samalla määrällä pönttöenergiaa. Lotan maito kaatui maahan. Santran maidosta toinen puoli meni koirille, kun kuttu hämmenteli sorkallaan maitoa muutaman kerran. Kerrottakoon tässä, että Santran tyttö Ruusu oli osaltaan sähläämässä lypsämisessä, mikä hermostutti emokuttua tavattomasti. Ruusu kaatoi Santran kaurat maahan, tosin ilmeisen tahattomasti. Santra kun on kauroilleen varsin perso, kukapa ei olisi. Finan kanssa sama juttu: sorkka ämpäriin ja emännällä kierrokset punaisella. Kirkuvan punaisiksi kävi emännän naama Estellen, tuon välillä ah niin rasittavan marakatin, kuikkelehdittua kissan mentävästä oviaukosta sisälle kuttulan eteiseen ja sieltä yhdellä nätillä loikalla Finan karsinaan. Siitä olikin enää sekunnin murto-osan matka mummin selkään. Loppua en viitsi edes kirjoittaa pienten sorkkien raapiessa mummin niskaa ja Finan paskaisen sorkan hämmennellessä vaahtoavaa maitoa.

Yritin koota itseni ja laiton tiskiveet lämpiämään hellalle. Sillä välin kävin autosta katsomassa, olivatko mustat juhlakengät siellä tallessa. Eihän ne olleet. Soitin Reijolle töihin, mahtaako hän tietää missä kengät mahdollisesti olisivat auton siivouksen jäljiltä. Eivät olleet auton paksissa. Eivät eteisessä, eivät makkarissa, eivät kummassakaan aitassa, eivät navetassa. Ah, valtimot meinasivat ratketa. Hyppelin likaisessa t-paidassa ja pikkuhousuissa ympäri pihamaata ja kiukun kyyneleet sekoittuneina suruun ystävämme kuolemasta tirisivät pitkin poskia.

Reijolle viesti, etten lähdekään hautajaisiin. Soitto ystäväpariskunnalle, että hakisi yhteisen kukkavihkon hautaustoimistosta. Tämä ei vastannut. Soitto toiselle pariskunnalle. Siellä vastattiin: hirveä parku, ulina ja manaus, etten voi tulla reinoissa tai navettakengissä haudalle. Linjan toisessa päässä lohdutettiin, että hänellä on ylimääräiset mustat kengät.

No, tästä voimaantuneena äkkiä laittamaan saunan pataan tulta, jotta voisin pestä hiukset ennen lähtöä. Se homma onnistui heti kerrasta.

Menimme hakemaan kukkalaitetta yhdessä toisen pariskunnan kanssa. Myymälässä oli kahdessa kohtaa kyltti, missä huutomerkein ilmoitettiin vain käteismaksun olevan mahdollinen. No hätä. Liikettä vastapäätä olisi pankkiautomaatti. Suljettu. Stängd. Args. Menimme itkemään liikkeeseen sisään, että olisko mitenkään mahdollista saada kukkavihkoa laskulle. Huhhuh, 25,- löytyi kukkarosta ja loput laskulle.Kukkavihko oli koskettavan kaunis. Liljoja, joitain valkoisia kukkia, joiden nimeä en saa päähäni vaikka olen nimen kuullut jo sen kymmenen kertaa. Lisänä vielä kolme verenpunaista ruusua.

Koko aamu ja aamupäivä näyttäytyi eri valossa saavuttuani kappelille. Omaiset ja muu saattoväki oli jo pitkälti kappelin pihalla odottamassa tilaisuuden alkua. Menimme kaikki sisälle. Pian kantajat kantoivat arkun sisälle kappeliin sille varatulle korokkeelle. Kukkalaittet asetettiin arkun ympärille. Suru ja ahdistus puristi koko kehoani, vaikka toisaalta olin onnellinenkin vainajan puolesta. Hän tiesi, minne oli menossa. Kotiin.

Siunaustilaisuuden jälkeen arkku saateltiin kirkkomaalle ja laskettiin hautaan. Sen jälkeen muutamat miehet alkoivat lapioimaan hautaa umpeen. Siinä hetkessä konkretisoitui kristallinkirkkaasti, mikä on ihmisen näkyväisen viimeinen sija. Hauta ei jäänyt steriilisti peitettyä vihreällä kuomulla niin kuin yleensä nykyään on tapana. "Maasta olet sinä tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

"Viimeisenä päivänä on Jeesus Kristus herättävä sinut kuolleista." Tämä jäi tästä päivästä päällimmäiseksi lohdulliseksi ajatukseksi. Saattoväki laski kukkalaitteensa hautahiekan päälle. Värien loisto.

Tullessani kotiin, oli Reijo lämmittämässä saunaa. Vuohet antoivat lypsää kauniisti. Hevoset laidunsivat levollisesti. Ihanat kesänaapurit ja kummityttö olivat vielä pihalla turisemassa. Kesä juuri ja juuri puhkeamaisillaan täyteen kukkaansa. Tämä ihana elämä.

Eden

Katselen tätä kirjoittaessani takapihalle ja metsään. Kutut laiduntavat jo varsin korkeaksi kasvanutta heinää. Viimeisetkin marjapensaiden lehdet näyttävät saavan nautinnollisesti kyytiä. Estelle nukkuu kyljellään ison kuusen alla varjossa. Ruusulla on tylsää. Se yrittää sorkalla kopsutella Estelleä ja nähtävästi saakin tämän jalkeille.

Hevoset notkuvat laitumen portilla päitä roikottaen ja laiskasti hännillään välillä öttiäisiä poishuiskien. Mamma olisi heille tällä hetkellä parhaimmillaan ja kaikista tarpeellisin, jos se jaksaisi raapia mahanalusia ja mäkäräisten puremia rintoja. Muutama leipäpala tai porkkanakaan eivät olisi hullumpi juttu.

Kävimme koirien kanssa pitkällä ja hyvin verkkaisella metsäretkellä. Elämä surraa ja pörisee täydellä tehollaan niin maassa kuin ilmassakin. Ihmeellisintä on se, että huolimatta kaikesta eläväisestä, kasvusta ja uuden alkamisesta, vallitsee luonnossa käsittämätön levollisuus ja rauha. Mikään yksittäinen ääni - lukuunottamatta Tikkakosken lennoston harjoituskoneen pörinää - ei säre harmoniaa.

Keto-orvokit olivat juuri aloittamassa kukintansa. Samoin metsätähdet, tai mitä lie valkoisia kukkasia sitten olivatkaan. Ketunleipä oli terhakkaasti pystyssä. Sitä piti maistella muutama lehti. Voikukat värittivät ojanpientareet ja toivat heinäpelloille pikkuaurinkoja. Olisipa hevoset olleet mukana retkellä.

Koirat söivät ahkerasti vihreää ruohoa suolistoaan kai puhdistaakseen. Usva ui joka ainoassa ojassa ja painanteessa, mitä enää on kevättulvista jäljellä. Nekku on nyt kesämekossa. Parka joutui tänä aamuna alistumaan turkin leikkaukseen. Sitä on harjoiteltu jo seitsemän vuotta, mutta aina vain neiti jaksaa vempuloida ja väännellä itseään koko toimituksen ajan. Se esittää varsin uskottavasti suurta draamaa. Onneksi sain Nekun kasvattajalta ikimuistoisen ohjeen suhtautua kaikkeen villakoiran esittämään pienellä varauksella. Vaikka usein on näyttänyt siltä, että Nekku tekee juuri nyt kuolemaa, on kannattanut palauttaa mieleen tuo arvokas ohje. Eipä aikaakaan, kun neitokainen juoksentelee taas perhosen kevyesti, häntä ylväästi pystyssä ja keppi suussa. Lällällääää!! Nekku piehtaroi ja hieroi itseään sammaliin ja kanervikkoon. Nahka tietysti kutisi, kun talviturkki oli päältä pois.

Mäen yllä pääskyspariskunta on ollut työntouhussa aamusta asti. Molemmat linnut lentävät miltei tauotta sisään ja ulos navetan ylisiltä. Olisipa itsellä edes murunen moista ahkeruutta. Harakat - nuo suomalaiset papukaijat - hyppelevät ylväästi maassa ja etsivät mitä etsivät. Niidenkin ahkeruus ramaisee kirjoittajan mieltä.

Tähän idylliin kuuluvat myös kärpäset. Nuo vihonviimeiset, jotka aloittavat viattomien ihmisten kiusaamisen aamuyöstä istahtamalla nenälle juuri niin lyhyeksi hetkeksi, että uhri havahtuu hereille, huitaisee vihulaisen lentoon ja nukahtaa uudelleen herätäkseen muutaman minuutin kuluttua samaan tilanteeseen. Ihmisparka on niin väsynyt ja unenpöpperössä, ettei se jaksa ryhdistäytyä ja käydä taistoon kärpäslätkän avulla. Hän kaivaa itsensä pieneen peittoluolaan, jonne johtaa vain minimaalisen pieni hengitysputki. Putken toisessa päässä tuhisee ihmisen nenä, toisessa päässä kärpänen. Aamuun asti ihminen jaksaa toivoa, että kärpänen ystävällisesti jättäisi rauhaan edes hengitysputken pään.

Ilon pieniä pipanoita

Pääskyleskemme on löytänyt uuden puolison! Voi ihanuutta. Yhtenä päivänä kuului navetan sisäkatolta sirkutusta ja sirinää. Pariskunta oli rakentamassa yhdessä pesäänsä! Nyt on meneillään ankara työntouhu. Molemmat osapuolet lentää suihkivat ahkerasti peltojen ja metsien yllä ruokaa etsimässä. Tämän tästä ne pujahtavat navetan yläikkunoista sisälle ja vievät pesänrakennustarpeita mukanaan. Miten hyvältä tuntuukaan nähdä nuo ihanuudet täydessä työntouhussa. Pääskyseen liittyy jotain hyvin erityistä ja koskettavaa. Ehkäpä se tuo eläväksi lapsuuden kesät Jäälissä. Ajan, jonka muistot ovat puhdasta kultaa.

Hevoset tuoksuvat tuoreelle ruoholle. Ne viettävät päivänsä nokka visusti tuoreessa vihreässä ja ahmivat karkkikaupan antimia. Kuiva heinä ei maistu tammoille enää lainkaan. Sen päällä on korkeintaan kiva ottaa päiväunia. Milla on täysin kesäkarvassa, muilla on kyljissä ja selässä jäljellä pieniä sitkeitä tuppuja talvikarvaa. Lauma on kauniin harmoninen. Luimimista ja kränää ei tule juuri muusta kuin rapsutusvuoroista tai leipäpaloista. Hevosten keskeisen rauhan ja hyvänolon aistii itsekin. Se tunne leviää omaan sieluun ja tekee siellä niiiiin hyvää.

Olemme hukkumassa vuohenmaitoon. Santra on saanut tehtaansa täyteen tuotantoon. Fina puskee valkoista herkkua miltei samoissa määrin. Miten niin laihan kuivakoista, luisista rouvista voi ikäpäivänä irrota moiset määrät maitoa! Lotta on tuotannossaan hillitympi. Estelle imee vielä suurimman osan tuotoksesta tai sitten rouva istuu lypsyämpärin päällä ja asettelee takatassunsa vielä ämpäriin, joten sen maito menee useimmiten koirille. Koirat eivät ole tästä lainkaan pahoillaan. Usva itkee ja ulisee kuttulan oven takana, kun näkee meidän menevän lypsylle. Se ei malttaisi millään odottaa herkkupalaansa.

Olemme tehneet maidosta lettuja, pannaria ja nyt viimeisimmistä eristä tuorejuustoa. Aivan ihanaa! Naapurit ja ystävät ovat myös saaneet osansa maidosta. Miltei puoliväkisin työnnämme maitoa jokaiselle vähääkään asiasta kiinnostuneelle.

Keskimmäinen tyttöni oli käymässä viikonloppuna. Järjestimme tytön ja poikani kanssa jälleen pehmiskisan Buffassa. Pojalla ja itselläni oli asenne koitosta kohtaan ehkä ylimielinen ja aliarvioimme tytön taidot. Ensimmäinen erä meni - yllättävää kyllä - selkeästi tytölle: tötterö oli korkein ja vakaalla kädellä muotoiltu. Tuomareiden mukaan toisessa erässä onnistuin itse parhaiten. Kolmas erä meni kirkkaasti pojalle. Viimeisessä erässä palkittiin sinnikkyys ja periksiantamattomuus: kuka jaksaa eniten. Muissa erissä ratkaisivat tötterön korkeus ja massa. Kisaa ryyditti pöhkö puheen pölinä ja nuorison naurun rämäkkä. Mami oli hyvin onnellinen, vaikkei saavuttanutkaan asettamaansa tavoitetta 3-0.

Yksinäinen haarapääsky

Viime kesä oli ensimmäinen, kun saimme ihastella ja iloita pääskyperheestä. Pariskunta oli rakentanut pesän korkealle navetan sisäkattoon kissojen ulottumattomiin. Monta viikkoa saimme kuunnella vauvojen vikinää ja seurata vanhempien taukoamatonta ruuan hakemista jälkikasvulleen. Loppukesästä poikaset sitten ilmaantuivat lentoharjoituksiin. Niitä oli vain kaksi.

Kun lumia oli vielä maassa ja takatalvi yllätti täydellä rytinällä, saapui yllättäen viime kesän pariskunta mäelle. Voi riemua! Reijo riensi samantien ottamaan navetan ylisten isot ikkunat pois sijoiltaan, jotta linnut pääsisivät heti sisälle pesänrakennuspuuhiin. Hirvitti kyllä kylmät kelit. Ravintoa tuskin oli saatavissa lumen ja räntäsateen keskellä.

Linnut kuitenkin katosivat kylmimpien kelien alta. Vain toinen niistä on nyt palannut. Yksinään se istuu sähkölangalla ja tekee välillä kauniita ilmalentoja korkeuksissa. Sen olemuksesta huokuu suru ja kaipaus. Olemme jutelleet sille päivittäin. Langalta se katselee alaspäin ja kuunteleeko kenties puhettamme.

Miten toivoisimmekaan sille uutta puolisoa. En tiedä, kuinka haarapääsky elämäänsä viettää. Voiko se ottaa uuden puolison vai onko uskollinen omaan kuolemaansa saakka sille ainoalle?

Reijo koirakoulussa

Olen ollut käsityksessä, että koirakoulu on tilanne tai paikka, missä ihminen opettaa koiraa. Väärin. Nekun kyseessä ollessa koira opettaa isäntää.

Menimme eilen nukkumaan kuten joka ilta tavallista. Petissä oli koiria ja kissoja palvelusväen lisäksi erilukuinen määrä. Nekku sai yllättävän kiihkeän rakkauskohtauksen Reijoa kohtaan. Se nuoli tämän käsivarsia ja naamaa varsin ankarasti. Reijo tästä hieman jo harmistui ja pyysi Nekun mielestä turhan painokkaasti lopettamaan pesupuuhat. Nekku loukkaantui niin (ranskalainen veri kuohahti), että hyppäsi sängystä pois ja meni mököttämään viereiseen kammariin. Silmiensä valkuaiset vain muljahtelivat tytön katsoessa anteeksiantoa anelevaa Reijoa. Eikä tullut takaisin. Nekku tiesi, ettei esitetty anteeksipyyntö ole aito. Anelussa oli turhaa imelyyttä ja pientä naurun poikasta.Sitä tyttöä ei moinen hämää.

Hetken kuluttua Nekku hiippaili meidän kammariin ja kääriytyi kerälle tuolin alle. Tätä se ei tee koskaan muuten kuin kuvatun kaltaisissa kipeissä ristiriitatilanteissa. Reijon aneli edelleen anteeksipyyntöä, mutta sitä ei kuulunut. Vain tiukka tuijotus ja loukkaantunut syvä huokaus.Tähän tilanteeseen nukahdimme ylen suruissamme.

Reijo oli aamulla niin onnellinen, koska Nekku oli hiippaillut yön aikana sänkyyn meidän väliin. Suopumisesta kiitokseksi Nekeli sai Reijolta aamukahvipöydässä vielä palan lämmintä ahvenkukkoa voinokareen kera. Kaikki oli anteeksiannettu.

Herra, opeta laskemaan päiväni oikein

Ystäväpariskuntamme mies kuoli eilen yllättäen sairauskohtaukseen. Iäkkäämpi mies, mutta niin rautaisessa kunnossa, että moni kolmikymppinenkin olisi jäänyt metsätöissä toiseksi. Järki sanoo, että asia on totta. Mieli ei halua sitä uskoa. Viime viikolla tapasimme yhteisessä raamattupiirissä. Tuokiossa käytiin läpi kaikki mahdollinen taivaankannen yltä ja alta.

Töissä olen nähnyt sairautta, kuolemaa. Siihen ei totu. Toivottavasti. Kuoleman lähestyessä ja sen saavuttua jonkin potilaan kohdalle tuntee ihmisen todellisen koon ja määräysvallan.Talouskasvu, pörssikurssit, urakehitys, itsensä kehittäminen, nautinto jäävät kalkkiviivoilla toisarvoisiksi.

Sisällä velloo ristiriitaisuudet. Usein jonkin pitkään ja vaikeasti sairastaneen kohdalla päällimmäinen tunne on helpotus. Ei enää morfiinipiikkejä, kipulaastareita, tutkimuksia, syöpämarkkereita, oksentelua, sekavuutta.

Päätään nostaa kauhu: mitä kuoleman jälkeen. Miltä tuntuu, kun hautajaisten jälkeen vainaja jää yksin hautaansa saattoväen jatkaessa elämäänsä. Arjen hiljalleen vallatessa alaa kuin voikukat tai niittyleinikit luonnonniittyjä. Mitä olisi kun ei enää ole?

Levollisuus. Niinkuin eilen kuolleen ystävämme kohdalla. Hän tiesi olevansa menossa Isän luo. Ei mitään hätää. Likaiset kengät ulko-ovelle, takki naulaan ja vihdoinkin kotona.

Suru. Paljon kaunista jää kokematta. Kesän puhkeaminen täyteyteensä.

Kaipuu. Tätä ihmistä en tapaa enää koskaan tässä todellisuudessa. Passee. Meni jo. Jäikö jotain sanomatta tai tekemättä?

Sanoja on vähän.

Vihreäääääää!

Tänään on ensimmäinen päivä, kun hevoset ja vuohet ovat saaneet napansa täyteen tuoretta vihreää. Niin hevos- kuin vuohilaumakin on laiduntanut nenät maassa laajana rintamana. Tämä on amerikka! Tämä on karkkikauppa! Tämä on elämä!

Lämmön ja auringon mukana ovat lieveilmiötkin heränneet. Hevosten mahat ja rintamukset ovat täynnänsä äkäisiä ja lihanhimoisia mäkäräisiä. Cheri-parka kärsii ötököistä kaikkein eniten. Lieneekö syynä musta väri ja ohuin nahka, mene ja tiedä. Ilolla on myös mahan alus rikki ja täynnä paukamia. Vaspelille ja Millalle öttiäiset ovat tällä hetkellä lähinnä vain kiusallisia lisiä. Niillä on Suomen oloihin luodut nahkat ja ennen kaikkea kaikkea ymmärrystä ylempi oleva ruokahalu.

Emmalle meinasi koittaa eilen aamulla vihreämmät pyyntimaat. Reijo oli lähdössä aamulla töihin, kun näki Emman pinkovan mahan alus täynnä tassuja karkuun nälkäistä kettua. Viime hetkellä Emma pääsi livahtamaan turvaan. Kettu rohkeni pihapiiriin asti. Reijo kävi hakemassa haulikon ja ampui ketulle varoitukseksi ilmaan yhden laukauksen.

Emma oli eilisen illan kovin puheliaalla tuulella ja viihtyi erityisen hyvin pihallakin sylissä. Sylistä se luurasi maailmaa ja keräsi rohkeutensa takaisin. 

Ketun ilmestyminen pihapiiriin aiheutti kuitenkin sen, ettemme uskalla jättää vuohia pihalle kun olemme töissä. Kilit ovat sen verran pieniä, että Kettuselle yksi kili olisi oivallinen huikopala.

Vihreä yleisilme lisääntyy tunti tunnilta. Lämpimimmillä paikoilla puut ovat hiirenkorvassa. Tarkkaan ympäristön silhuettia katsellessa ovat vihreän eri sävyt vallanneet näyttämön. Kaiken ihanuutta on vaikea kuvailla. Sitä voi vain hengittää syvään sisäänsä ja puhallella kevyesti ulos.

Pojan kanssa hulluttelua

Eilen olimme pojan kanssa kaupungilla syömässä ja samalla kuulumisia vaihtamassa.

Menimme Pizza-Raxiin, koska pojalla oli edessä vielä pitkä päivä kurssilla istumista. Jaksaisi sitten paremmin torkkua penkissään iltaan asti, kun on maha täynnä.

Tapaaminen sujui yhtä pöhköissä merkeissä kuin joka kerta aikaisemminkin. Non-sense puheen ja fantasian sekoistusta. Pohdimme, jos poika vaihtaisikin urahaaveet juuri pääsykokeiden alla ja alkaisi pehmiskauppiaaksi. Kuinka hienoa olisikaan osata truutata jäätelökoneesta aina vaan megalomaanisempia tötteröitä, kartioita, pyramidejä. Olla oman alansa ehdotonta eliittiä.

Viimekertaisesta yhteisestä pehmiksen pyörityksestä on viikkoja aikaa. En tiedä, onko poika käynyt salaa harjoittelemassa, sillä tällä erää hänen tötterönsä olivat tasapainoisia, jäätelömassa täytti koko kokis-mukin ja pintapyöritykset olivat rohkeasti aloitettu riittävän leveältä (niinkuin ammattimainen vanhanajan heinäkuorma), jotta massa saisi kantopintaa mahdollisimman korkealle. Hänen tötterön pyörityksessään näkyi nyt hienolla tavalla käden ja mielen herpaantumaton yhteistyö. Wau. Olin kateudesta valkoinen. Omassa tötterössä oli kyllä massaa, mutta kesken pyörityksen menetin oudosti otteen, enkä saavuttanut riittävää korkeutta.

Voi olla, että käyn salaa harjoittelemassa ennen seuraavaa kisaamme.

Välähdyksiä

Koivumäellä kukkui tänään käki ensimmäistä kertaa tälle kesälle. Tunnelma kuin suomi-elokuvasta. Koivumäki on tunnettu siitä, että täällä käki kukkuu railakkaasti. Aamulypsyltä kun tultiin, istuskeli käkirouva pihapuussa tarkkailemassa, joskos jostain löytäisi jonkin ahkeran linnun tekemän pesän, mihin omatkin munansa pyöräyttää. Varsinainen siivellä eläjä, mutta juuripa laulunsa vuoksi niin kaivattu.

Turun poika, Vulcan katti, on ihastunut Teppoon. Teppo-setä kulkee pihalla häntä ylväästi pystyssä ja Turun poika seuraa häntäkärpäsenä perässä. Välillä Teppoa harmittaakin mokoma varjo, mutta Vulcan jaksaa ihailla uutta isoveljeään tämän harmituksista huolimatta.

Viime keväänä, kun Usvalla ja Nekulla oli pennut, hoiti Teppo-setä niitäkin. Se vei pikkuriiviöitä pitkänä jonona metsään seikkailemaan. Pennut kiusasivat ja palvoivat sitä. Teppo-sedän kanssa oli kivaa. Kolli on hyvin harvinainen juuri koiramaisuutensa vuoksi. Se tykkää kun sitä rettuutetaan ja pyöritellään. Se osaa leikkiä Nekun kanssa koiraleikkejä. Sillä on myös suuri sydän sitä pienemmille ja nuoremmille. Rakastettava otus kerrassaan.

Usvan pennuista Onni-poika kävi eilen mäellä ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen. Voi menoa ja meininkiä. Äitinsä kanssa painoivat täyttä neliä pitkin metsiä ja mäkeä, ärinäpainia ja hippaa. Oli pennun räkänokasta kasvanut komea nuori mies. Isänsä koko ja väri sekä niin isänsä liikkeet: mustat lanteet liikkuivat notkeasti kuin latinolla. Tassut isot, pyöreät, syötävän söpöt. Kyllä tytöt tykkää.

Kerroin Lotalle eilen kirjoittaneeni hänen käytöksestään blogiin. Että istuu tyytyväisenä lypsyämpärin päällä. Kuttu oli kuulemastaan äärimmäisen loukkaantunut ja pyysi minun esittävän julkisen anteeksipyynnön asian johdosta. Lotta on seisonut viimeiset lypsyt neljällä jalalla, myönnetään. Tosin samalla mainittakoon, että toinen takajalka käväisi kerran tai jopa kaksi ämpärissä. Kun kysyin tästä asiasta, rouva keskeytti rauhallisen märähtimisensä ja tuumasi vain, ettei sorkkia lasketa.

Hurmalan pojat

Meillä on kattiveljekset Matti ja Teppo. Kutsumme niitä Hurmalan pojiksi, koska niillä on käsittämätön kyky hurmata vanhoja naisia.

Hurmalan Teppo kellahtaa selälleen mamman kainaloon illalla tai milloin vain tilaisuus koittaa. Se venyttelee ja sivelee tassuillaan hellästi vanhan naisen poskea ja kaulaa. Naisen sormet etsiytyvät automaattisesti pojan pehmeälle vatsakarvalle rapsuttamaan. Siinä poika sitten kehrää ja nauttii elämästään. Saa myös naisen nauttimaan elämästään. Tepossa on annos wanhan ajan Hurmuria, lakerikengät, hopeanuppinen kävelykeppi ja siisti, räätälillä teetetty kävelypuku päällä se tulee vanhan naisen elämään ja vie tämän mennessään.

Matti Wakaa, meidän Pehtoori, on erilainen. Jäyhästi ja hiljaisesti se tulee ja lysähtää mamman kaulalle tämän käytyä yöpuulle. Lysähtää kerran, nousee, tekee pienen ympyrän ja lysähtää jälleen. Tämä rituaali toistuu lukuisia kertoja ennen kuin Juuri Se Oikea Paikka on löytynyt mamman kaulan luota. Matti ei ole maan laihoja, vaan oikein hyvässä lihassa oleva renkipoika. Raskaasti se kellahtaa selälleen ja odottaa mamman rapsutuksen alkavan. Hellyyttävän valtavan suurilla etutassuilla se alkaa tervehtiä (give-me-five- tyyliin) meitä ja osoittaa samalla tyytyväisyyttään elämään. Matti vie mammaa kuin litran mittaa, ei siinä mikään auta. Sen karu, ujohko asenne saa sydämeni kehräämään.

Voi hyvää päivää...

... tätä meidän porukkaa.

Kutut opettivat minulle eilen, kuinka monta mahdollisuutta ihmisellä onkaan lypsää omapäinen vuohi. Ensimmäisen demostration antoi Lotta. Rouva on ollut viimeksi lypsyssä puolitoista vuotta sitten. Silloin lypsäminen onnistui miten milloinkin riippuen rouvan senhetkisestä mielenlaadusta. Tällä hetkellä Lotta on sitä mieltä, että hänen utareisiinsa ei kosketa. Riittää, että teini-iässä oleva riiviö käy ottamassa sieltä huikkaa.

Eilen se istahti koko "pienellä" painollaan lypsyämpärin päälle. Piste. Lotta on sellaisessa fyysisessä kunnossa, ettei sitä ihan pienet tuulet heiluttele. Länkisääret ja tynnyrimäisesti hyllyvä maha ovat Lotan tavaramerkki. Sai siinä sitten mamma puhista, kun yritti nostaa toisella kädellä paksua vuohen perää ämpärin päältä ja toisella samaan aikaan yritti päästä vetimiin kiinni. Lotalla ei ollut mitään hätää: tyytyväisenä näytti märehtivän ja leppuuttelevan takajalkojaan ja röllömahaansa mamman käsivarrella. Lypsyn lopuksi kehtasi vielä pökätä reiteen, kun en pitänyt varaani. On se sellainen Lotta, ettei toista! Lotta <3.

Sitten Fina, tuo ensikertaa kilistänyt. Tytön kanssa on koettu monet jännnittävät lypsyhetket, mutta viime päivinä se on antanut lypsää yllättävän hienosti. Eilen sillä kuitenkin otti koko touhu sarviin. Se hyppäsi etujaloillaan hartioilleni, kun ähräsin polvillani kuttulan lattialla ja yritin sovittaa ämpäriä sen utareiden alle. Eipä siinä mitään. Oikeastaan lypsäminen olikin erityisen helppoa, kun tissit olivat hyvin esillä ja vuohi itse valitsemassaan kiikissä. Fina smack.

Finan lypsyn vaativuustasoa nostaa kili Estelle, tuo rasittavan rakastettava riiviö. Ei mene minuuttiakaan sen huomatessa Finaa lypsettävän, kun se hyppää lypsäjän selkään tepastelemaan. Pienet sorkat iskevät suoraan lypsäjän keskushermostoon kilin pomppiessa selkään ja alas ja takaisin ja eestaas ja eestaas. Saat kieltää tyttöä vaikka maailman tappiin, mutta touhu jatkuu riehakkaana aina lypsyn loppuun asti.

Santra on ihan Pro lypsyhommissa. Kertaakaan vielä se ei ole antanut itseään kiinni pelkällä huokauksella tai kauniilla toivomuksella. Sen tytär Ruusu on täysin papan ja mummun puolella. Yhdessä me pyydystämme kuttua, kunnes se kyllästyy karsinassa pyörimiseen ja pysähtyy lypsylle. Ruusu on heti toisessa vetimessä kiinni kuin iilimato ja ihminen sitten toisessa. Santran maito tulee vuolaana suihkuna lypsyämpäriin muodostaen herkullisen näköistä vaahtoa maidon pinnalle. Käsittämätöntä on kuitenkin se, että tuo pikkuinen Ruusu vetää aamulla yhteen menoon n litran maitoa ja me saadaan toisesta vetimestä toinen mokoma. Miten niin pieneen otukseen menee kerralla sellainen määrä lämmintä maitoa! Ruusu onkin session jälkeen kuin pienessä hiivassa. Maha pyöreänä se hoippuu pihalle, eikä ruoho ala hetikään maistua. Santra <3. Ruusu <3

Heräsimme tänään ennen kuutta. Ulkorappusilla rötkötti hengettömänä mikä lie määrittämätön valtava otus. Reijo nimesi sen vesimyyräksi. Emma oli ollut ahkerana yöllä. Levitimme Kuningatarelle tuvan lattialle punaisen maton ja kumarsimme ja niiasimme neidille sen purjehtiessa ylväästi tupaan tervehtimään Usvaa. Tervehdyksen jälkeen neiti hyppäsi ruokapöydälle tarkastamaan antimet. Laitoimme sille oman annoksensa voita, jonka Emma nautinnollisesti nuoleskeli. Sen jälkeen pala Latzia, aamupesut ja nukkumaan pieneksi hetkeksi. Voi Emma, miten voitkaan olla ihana!

Maailman hienoimmat hevoset

Miten voikaan olla, että meille ovat sattuneet maailman hienoimmat hevoset! Kaikki neljä. Pelkkää superlatiiviä ja huutomerkkiä.

Eilen ennen iltavuoroon lähtöä touhusin jokaisen hevosen kanssa kahdestaan. Cheri tuli kehään ensimmäisenä. Cherillä päätavoite tällä hetkellä lienee levollisuus ja luottamus. Aloitimme työskentelyn ratsastuksenopettajaltani saaduin neuvoin. Sivelin tamman kauttaaltaan rauhallisesti läpi omaan hengitykseeni keskittyen. Cheri meinasi nukahtaa kesken sivelyn, vaikka tuuli laittoi puut huojumaan ja pihalla olevat suojakankaat läpättämään. Entinen Cheri olisi tavoitellut jo aika päivää sitten kahdella tassulla taivaita tuollaisella kelillä. Cheri on ollut pitkästä koulutuksesta palattuaan kuin eri tyttö.

Sivelyiden päätyttyä aloitimme työskentelyn liinassa. Käyntiin ja seis. Käyntiin ja seis. Itselleni oppitunti oli saada oma hengitys niin rauhalliseksi, että pystyisin pysäyttämään tamman kentän keskeltä pelkällä uloshengityksellä. Se useimmiten onnistuikin, tamma oli niin matalalla energiatasolla muutenkin.

Kesken työskentelyn tuuli yltyi. Cheri tuumasi, ettei hän kykene menemään kentällä tiettyyn nurkkaan. Arveli nurkassa väijyvän karhun tietenkin. Tehtävä muuttuikin toiseksi. Työstimme tuota pelottavaa nurkkaa niin kauan, että käynti onnistui rauhallisilla volteilla pitkin koko kentän takaosaa. Siinä tuli muutama pukkikin, lennokasta ravia ja puhinaa, mutta itse yritin keskittyä vain hengittämiseen. Cheri on fiksu tyttö: hetken kuluttua sekin oli varma, ettei kentän nurkassa ole karhua! Tästä palkaksi herkkuvati ja tyttö takaisin laumansa pariin. Aaah.

Vaspeli oli vuorossa seuraavaksi. Se ei koskaan anna itseään kiinni ensimmäisenä, mutta Cherin tyytyväisenä rouskuttama herkkuvadillinen muutti sen mielen. Vaspeli oli heti portilla tulossa seuraavaksi hommiin. Sama sivelyharjoitus alkuun. Vaspelilla sively on kaikista perusteellisinta, koska sillä on tiettyä varovaisuutta ja arkuutta ihmistä kohtaan. Tämä ilmenee silloin, kun tamma ei tiedä, mitä siltä halutaan. Sen on hyvin vaikea ymmärtää, etten halua siltä mitään muuta kuin rentoutta ja levollisuutta.

Tällä kertaa kokeilin juoksutusta tamma irrallaan kentällä. Se oli Vaspelille hyväksi. Se oli minun kanssani kentällä, mutta mitään fyysistä pakotetta tai yhteyttä ei välillämme ollut. Harjoittelimme aluksi vain kulkusuunnan vaihtoa ja rauhallista käyntiä. Kulkusuunnan vaihtaminen pyynnöstäni oli tytölle aluksi aivan outoa. Se päristeli ja viskeli päätään. Itse keskityin hengitykseeni. Kun käännökset eivät aiheuttaneet minkäänlaista ihmetystä, aloitimme pysähtymään. Tässä ei aluksi hengitykseni auttanut, vaan jouduin kehonkielellä ikään kuin sulkemaan Vaspelilta "porttia" edestä. Tamma oli hyvin valpas ja hereillä. Se reagoi pieneenkin liikkeeseeni, niihinkin joita tein omina mokinani. Ensimmäistä kertaa koko meillä olo aikanaan Vaspeli alkoi työskentelyn loppuvaiheessa mutustaa suutaan ja laskea päätään alas. Hyvä Vaspeli, Kiitos Vaspeli!! Ja kauraherkku kehiin.

Sitten matami Milla. Eilisen päivän ainoa tehtävä oli nostaa jalat yksitellen pyynnöstä suoraan ylös. En tiedä, mitä lie tyttö viimeiset viikot miettinyt, kun edellisestä harjoituksesta oli sen verran aikaa, mutta nyt jalat nousivat miltei välittömästi yhdellä pyynnöllä! Tosin - häntä huiskasi hyvin topakasti eikä jalan nostamisen kanssa viivytelty, kintut nousivat vähän äkäseen! Kiitos hieno Milla, ja kaurat palkaksi. Ah.

Entäpä sitten Ilo? Sama juttu kuin äidillään, että löydetään ne jalkojen "up"-napit. Varsa ei tahtonut ymmärtää millään,  mitä ihmettä mummu naputtaa raipalla jalkoja. No kaikki jalat vihdoin nousivat, mistä tietenkin runsas ja maistuva palkka. Tämän jälkeen lähdimme metsään kävelemään. Ensimmäistä kertaa varsa pörisi hieman. Kotiin päin käännyttyä se tuumasi, että tämä reissu oli sitten tässä ja yritti kiskaista itsensä irti. Haa, mummu oli hereillä maahan juurtuneena ja pieni varsa joutui kokemaan pienen pettymyksen. Pettymyksen innoittama se käännähti salamannopeasti ja tarjosi mummulle takapuoltaan. Siitäkin selvittiin ja jatkettiin muutama askel rauhassa kotia kohti. Seuraavaksi Ilo tuumasi, että nyt mummot nurin ja menoksi. Pidin kuitenkin pitkää ratsastusraippaa porttina sen nenän edessä, että mummun ohi ei mennä. Tähän siirtoon neiti tarjosi jälleen takapuolta: jos en saa mennä mummun ohi, tarjoan seuraavaksi jytkympää vastausta. Mummu oli mukavasti virkistynyt tästä keskustelusta, joten annettu vastaus ei tyydyttänyt, vaan mummu pyysi toisenlaista vastausta. Muutamien rumien vastausten jälkeen Ilo huokasi (tuumasi varmaan mielessään, että mummu ompi tyhymä!) ja suostui kävelemään mummun ja raipan takana. Kotona odotti jälleen herkkuvati. Ja laitumella heti oman äitylin tissi. Kiitos kultalintu.

Mitkä ihanan ihanat hevoset. Hieno alku työpäivälle. Kiitos Cheri, kiiitos Vaspeli, kiitos Milla ja kiitos pikku-Ilo!

Koirien kanssa aamumetsässä

Otsikko on hieman virheellinen. Sen kuuluisi olla Nekku ja koira mamman kanssa aamumetsässä. Jos Nekulta kysytään.

Aamu on ollut kaunis.  Se alkoi tehokkaasti Emman tuodessa henkitoreissaan kouristelevan hiiren pötkäleen eteiseen. Siinä se mokoma sitten leikki uhrillaan hetken, kun Matti Wakaa tuli katsomaan peliä. Emma tästä murisemaan kuin isokin vahtikoira. Wakaa luikahti häntä koipien välissä takaisin pihalle. Neiti oli syönyt saaliistaan parhaat rintapalat, loput uhrista retkotti suolet pihalla eteisen matolla, josta sen maalliset jäännökset heitettiin metsänreunaan ruokaa tarvitseville.

Aurinko paistaa, tuulee hieman. Meidän piti jo eilen lähteä pidemmälle metsälenkille, mutta sellaiset aikomukset hukkuivat peiton alle laiskan mamman maatessa moneen otteeseen päiväunilla.

Reijo lähti aamulla kouluun ja me sitten koirien kanssa metsään samoilemaan. Usvaa on joskus vaikea saada kunnon lenkille, koska se on liiaksi työorientoitunut. Se vahtii ja paimentaa pihalla sekä hevosia että vuohia koko valveillaoloaikansa, jollei sitä välillä oteta huilille sisälle. Nytkin se oli lenkin aluksi hieman kotiin päin kallellaan, mutta näytti unohtavan leipätyönsä metsäretken ulottuessa yhä kauemmas.

Viikonloppuna satoi niin kovin, että viimeiset lumipälvet odottavat raskaina ja havujen peittäminä auringon kosketusta. Juuri nyt on se hetki, kun toivoisin ajan hetkeksi pysähtyvän. Saisi nauttia vielä hennosta vihreän aavistuksesta, kirkkaista puroista, jalkojen alla kahisevasta viime kesän lakoontuneesta ruohosta.

Usva kävi uimassa joka ainoassa puropahasessa, jonka metsästä löysi. Se piehtaroi onnellisena kylmässä, kirkkaassa vedessä ja puhalteli kuonollaan ilmakuplia veden alta. Sitten se pyöriskeli kirkkaan vihreissä sammalissa ja jäi retkottamaan selälleen, että tulisin sitä vähän kiusaamaan. Sen silmät nauroivat.

Nekku mennä tohelsi omalla moottorillaan tassutellen. Kevyesti se loikki purojen yli varoen kastamasta turhaan varpaitaan kylmään veteen. Se on koirien hommaa, rypeä kuraojissa. Kun hetkeksi pysähdyin istumaan kannonnokkaan ottamaan vähän aurinkoa ja kuuntelemaan silmät kiinni ympäröivää elämää, eiköhän tuo abcd-yksilömme käy heti käsiksi/tassuiksi maaperänäytteisiin tai biologisiin näytteisiin. Vanha, jo lahonnut kanto sai kyytiä. Nekun etutassut kaapivat kantoa nurin sellaisella raivolla, ettei ihmisen silmä juuri pystynyt tassujen liikettä näkemään. Takajalkojen välistä lensi armoton puupöly, ja välillä kaivuri röhki vallan hirmuisesti. Nekun kanssa ei kertakaikkiaan voi pysähtyä rauhassa nauttimaan luonnonrauhasta. Kymmenenkin minuuttia yhdessä paikassa ja ympäristö on kuin atomipommin jäljiltä. Nekun kanssa ollaan liikkeessä.

Kuun vaihduttua

Mäellä on tapahtunut taas paljon. Välissä on itselläni ollut kuumeilua ja flunssaa, joten kaiken tapahtuneen raportoiminen on jäänyt.

Vapun hauskin tapahtuma sattui aattoiltana myöhään juodessamme iltavuorojen jälkeen teetä tuvan pöydän ääressä. Hämärä oli jo laskeutunut, mutta sen verran näki, että saimme kunnon naurut. Ensin huomasimme niityllä hämärässä laiskasti loikkivan rusakon vai jättikokoinen metsäjäniksen roikaleko lienee. Vemmelsäärtä seurasi hiljaa hiipien musta varjo. Kuningatar Emma. Koko eroa edellisen hyväksi monta kertaa häntäkärpäsen koko.

Emmalla oli selvästi jo valkoinen ruokaliina taiteltuna kaulalle. Punaviinipullo oli avattu. Vappupöytänsä oli katettu valkoiselle pellavaliinalle, hopeat tanassa ja kristalliset lasit. Enää ei puuttunut muuta kuin pääruoka. Jäniksen pysähtyessä ja noustessa takajaloilleen kissa pysähtyi ja painautui maata vasten. Sata varmaa on se, että pitkäkorva mokoma huudatti aivan huvikseen Emma-neitiä. Niityllä kisailtiin muutama kierros ennen kuin loikkija kyllästyi leikkiinsä ja painui metsän pimentoon.

Lopputulos oli se, että Emma heitti lautasliinan kehiin ja hipsi muina miehinä sisälle syömään Latz, öxkött i gele. Eikä asiasta sen koommin ole puhuttu.

Aurora lähti omaan ihanaan laumaansa Hämeenkyröön. Sillä on siellä todellinen Prinsessan elämä. Auroran lähdön jälkeen Finan jo pitkään jatkunut silmänympärysten ihon oirehtiminen alkoi pahentua kunnolla. Siihen kokeiltiin antibioottivoidetta, mutta tuloksetta. Nyt kokeilemme nuorelle rouvalle kivennäisainelisää, jos siitä olisi apua silmänympärysiholle ja muuallekin nahkaan. Äitinsä Santran ruokailua vahdimme nyt, ettei vanha mamma aja tytärtään omalta ruokakipolta pois. Vuohien maailma on selkeä ja tietyllä tavalla julma. Aivan niinkuin meidän ihmistenkin: vahvat nokkivat heikot.

Olemme odottaneet kevättä kipeästi, mutta se on tullut tuskaisen pienin askelin ja ottanut välillä isoja loikkia talvea kohti. Nyt tarkkaan katsoessa voi maassa nähdä kauttaaltaan hennon vihreän harson kurottuvan kohti valoa. Hevoset ja vuohet ovat näistä ensimmäisistä tupsuista onnellisia. Kuiva heinä ei oikein enää maistu, vaan maasta etsitään jokainen uskalias ruohontupsu parempiin suihin. Vuohet viihtyvät nyt suhteellisen pitkään ulkona. Ne käyskentelevät metsänreunassa ja niityillä etsimässä syötävää. Jokaisen liikenneen auringonsäteen ne ovat imeneet kylkiinsä.

Hevoset ovat olleet jo useita kertoja irti pihassa. Vaspelille kaikki tämä on uutta. Se pöristelee välillä ja ottaa laukkaspurtteja ikään kuin kertoakseen meille, että nyt ollaan "karussa". Hevosten ruokailua on jännittävä seurata. Kevään edetessä niiden mielitupsut vaihtuvat. Vihreän syöminen alkoi haapojen ja leppien tyvissä kasvavasta kirkkaan vihreästä sammaleesta. Nyt menee kaikenlaiset versot: pajut, koivut, mustaherukat, ruusut. Pahin karvanlähtö alkaa olla ohitse. Näyttää siltä, että karvamammuttien sijaan meillä onkin pihatossa ihka oikeita hevosia.

Vielä muutama sana ihmiselle, joka kaipaa elämäänsä iloa ja haastetta. Hommaa vuohi! Ei samanlaisia päiviä, ja tilanteet seuraavat toisiaan pulppuavana purona. Vuohen kanssa voit testata ja kehittää huumorintajuasi. Puutarhasta murehtiminen loppuu siihen päivään, kun pihaasi astuu uusi Puutarhuri. Sinulla ei ole enää sen jälkeen puutarhaa. Vuohen kanssa voi  käydä syvällisiä keskusteluja. Sen tunne-elämä on laaja-alaista ja puhe välillä riipaisevan koskettavaa. Se tietää paikkansa, ja pian sinäkin tiedät paikkasi. Elämä on tietyllä tavalla selkeää. Haasteita hakevalle kehoittaisin aloittamaan uuden elämän vielä kilin kanssa. Siinä on kierrokset kohdillaan! Naurua ja hämmästelyä joka päivälle!