Muutimme Reijon kanssa Jyväskylään järvenrannelle arkkitehdin suunnittelemaan valtavaan suureen ja hienoon designomakotitaloon. Olohuoneen ikkunoista avautui sinänsä upea maisema järvelle. Tontti oli iso. Talossa oli paljon huoneita. Ne oli sisustettu viimeisen päälle tyylillä ja kalliilla maulla. Valkoisia, kalkittuja seiniä, vahvanvärisiä verhoja ja huonekaluja. Kuin sisustuslehdestä. Yksi huoneista oli tarkoitettu jopa elokuvateatteriksi. Ihmettelimme, miten voi olla hienot hifistelylaitteetkin valmiina.
Unessa kiersimme huoneita ja hämmästelimme talon kokoa ja näköä. Taloa kiertäessä alkoi itselläni nousta ahdistus kurkkuun. Kyselin Reijolta, että miten nyt hevosten ja vuohien hoito järjestyy. Pohdimme, että pitääkö meidän nyt asua arkipäivät kaupungissa ja viikonloppuisin menisimme Koivumäelle. Oli nopeasti selvää, ettei sellainen onnistu. Olimme tilanteen vankeja.
Juuri ennen heräämistä olin henkisesti tilassa, jossa tajusin, etten voi asua designtalossa. Sanoin Reijolle, etten voi elää talossa, vaan minun pitää mennä psykiatrille.
Tyynyliina oli hiestä märkä, kun avasin silmät ja näin palan Napin repimästä, vuosikymmenten kulahduttamasta paperitapetista. Ei tarvinnutkaan lähteä psykiatrille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti