Hiljaista pitelee. Sain salamaniskusta viime keskiviikkona. Isku meni vasemmasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja sieltä maahan. Samassa rytäkässä oli valitettavasti myös kummityttöni Hanna. Hän seisoi iskupaikasta reilut 20 metriä kauempana, mutta jalat meinasivat häneltäkin mennä alta.
Keskiviikon ja torstain välisen yön vietimme viereisissä peteissä Keski-Suomen keskussairaalassa. Hoito oli erinomaista, mistä lämmin kiitos niin lanssimiehille kuin sairaalan henkilökunnallekin. Pääasiassa selvisimme säikähdyksellä. Hannalle tuli rytmihäiriöitä: pulssi huiteli omia polkujaan ylös,alas. Itselleni tajunnan menetystä ja komea vaaleanpunainen salamatatuointi ranteesta kainalon ja kyljen kautta nilkkaan.
Sairaalassa viettämämme yön pohdimme tapahtunutta. Välillä pystyimme sille hieman väkinäisesti nauramaankin. Tapahtuma sai sikäli vielä suuremman merkityksen, koska olimme edellisenä sunnuntaina viettäneet Hannan rippijuhlia Pitäjänmäessä Helsingissä. Juhla oli hyvin lämmin ja kodikas, Hannalle ja itselleni merkityksellinen.
Mietimme, mikä mahtaa olla kaiken tapahtuneen takana ikään kuin viestinä meille ja kenties lähipiirillemme. Iskussa näkyi paitsi Jumalan suuruus ja valta, myös suloinen varjelus.
Olimme juuri lopettelemassa mukavaa hevostelua Hannan kanssa. Olimme harjoitelleet niin Vaspelin kuin Ilonkin kanssa koppakärryjen kanssa rentona kulkemista, ja Hanna otti vielä Millan lopuksi kentälle. Kymmenien kilometrien päässä näkyi sadepilvien tapaista. Hannan lopetellessa Millan kanssa kuului hyvin kaukaa kerran vaimea ukkosen jyrinä ja alkoi tuoksua alkavalle sateelle. Tuumasimme, että olipa täydellinen ajoitus. Huikkasin Hannalle, joka jäi kentälle riisumaan Millalta suitsia pois, että käyn avaamassa paimenlangat pihattoon, niin Vaspeli ja Cherikin pääsevät pihalle laiduntamaan. Hyppelin sandaaleissa upottavan turve-hevosenpaska-vesi-liejun seassa hakien upottamatonta kohtaa. Tartuin paimenlankoihin käsipidikkeistä ja silloin näin valtavan valopallon ja tunsin hirmuisen kivun menevän läpi kehon. Kaatuessani maahan ehdin tajuta, että se oli salama ja että nyt kuolen tähän.
Ei ollut vielä aika. Nyt on hutera ja tyhjä olo. Ulkona käveleminen pelottaa. Kuulen ukkosen jyrähtelevän, vaikka todellisuudessa niin ei ole. Muuten olo on ok, mutta raajat tahtovat puutua, eikä niihin ole vielä voima palautunut.
Koen tämän vahvana Jumalan kosketuksena. Nyt kyselen, mikä tämän tarkoitus on ollut, ja että osaisin elää saamani viestin mukaisesti. Ihmisen elämä on kuin perhosen henkäys, niin pienestä on joskus kaikki kiinni. Kunpa oppisin laskemaan päiväni oikein ja elämään niistä jokaisen niin täytenä kuin mahdollista.
