Napin ensipäivät Lannanmaassa

Nappi tuli uuteen kotiinsa tiistai-iltana. Ajokilometrejä meille kertyi 1339,0. Pojan kanssa arvuuttelimme ennen lähtöä, kumpi tietää lähemmäksi oikeat kilometrit. Poika erehtyi vain 11 kilometrillä veikaten 1350 km saldoksi. Itse arvioin matkaksi 1586. Pojan erehtymisprosentti oli alle 1!

Nappi on Persoona. Luovutan tässä hänelle puheenvuoron.

Mie en halunnu lähteä Lapista mihinkään. Huusin ku peijooni, kun se nainen käynnisti auton ja velipoika ja äiti jäivät kottiin. Sodankylän Tiaisen risteykseen saakka karjuin. Nainen sano, että taitaa olla tytössä sisua. Naureskeli vielä, että ääniala on koloratuurisopraano. Lannanmaan puhheita.

Ei se osannu varoa porojakkaan. Piti ihan syän kurkussa olla, ettei olis päälle ajanu. Onneksi selvittiin Meltauksen baariin, missä kävin sanomassa porukoille näkemiit.

Tapionkylässä oli viihtysää. Ukin kanssa hoiettiin kompostia ahkerasti. Ukki on hyvä jätkä. Sen kanssa opeteltiin keppitemppuja ja käpytemppuja. Mummi piti minua vauvana, ja sehän vain passas. Semmosesta asiasta voi olla paljon hyötyä.

Kyllä korpes kun lähettiin tiistaina taas sillä tunkkasella kopilla eteenpäin. Huusin ja vastustin. Mie olen Lapin Kulta enkä lähe Lannanmaahan. Mutta ei auttanu. Iissä käytin naista ja poikaa pissalla. Pihtiputtaalla sama juttu. Äänekoskella mie hermostuin. Joku tolokku pittää ajamisessaki olla. Nainen sano, että kohta ollaan kotona. Väärin. Kohta ei todellakkaan olla kotona. Päinvastoin.

Eipä mittään. Mukavaltahan se näytti Koivumäellä. Meillä on Lapissa tapana olla reippaita ja tervehtiä kaikkia. Siinä tein tuttavuutta porukan kanssa. Muusta en tiiä, mutta sillä isolla koiralla oli kyllä liian suuri basso. Eikä se pienempi ollu sen parempi: ärisi ja esitteli purukalustoaan. Moukat. Mutta ei ne ollu pahimmat. Niin rumia poroja ku Koivumäessä, niin ei sitte missään. Viis kappaletta. Tököt sarvet ja typerät parrat, mahan alla muutamalla hirviän rumat isot pussit. Yks niistä pyöräytti minut ympäri hiekkakenttää ku litranmitan. Kyllä syletti.  Sillon mie päätin, että saavat olla ihan rauhassa omassa happamassa seurassaan. Tai no on niissä yks hyväki puoli. Niitten maito on hyvvää.

Ihmiset sano, että niitten nimet on iskä ja mamma. Ihan miten vaan. Ekana yönä mie nukuin niitten välissä. Olin aika villillä tuulella nukkumaan mennessä, niin iskä etti semmosta on/off-nappulaa minun karvojen seasta. Hullun puhheita. Yöllä kyllästyin iskän kuorsaamiseen ja lähin nakertelemaan kirjahyllyn alimpia kirjoja. Toisena yönä korvat oli turtunu meteliin, niin unta riitti aamuyöhön asti. Kolmelta alko tympästä lorviminen. Lapissa kesät ei ole tehty nukkumista varten, niinpä alottelin siinä sitten päivän töitä hyvissä ajoin. Nappasin iskää nenästä ja niskasta. Ääntähän siitä lähti, mutta ruho ei liikkunu mihinkään. Vaikuttaa siltä, etteivät Lannanmaassa ymmärrä valon päälle. Mitähän ne sitten kaamoksella tekevät?

Eilen vein koko lauman mettälenkille ja tänään sama juttu. Kyykäärmekin siellä nähtiin, mutta minuahan ei tuollaset kepakot hirvitä. Mamma tempas minut sylliin ja sitte mentiin!Emoihmiset on niin herkkiä.

Lannanmaassa on ihan hyvää ruokaa - välillä. Sellanen musta joku outo, jonka nimi on Emma, toi minulle oikean herkkupalan. Popsin hiirivainajasta puolet ja yritin jemmata toisen puolen. Mamma ehti väliin ja näin hiiren puolikkaan lentävän komiassa kaaressa mettän suojiin. Taas syletti. 

Kyllä mie luulen, että näistä tullee vielä ihan kelpo porukkaa. Työtähän se teettää ja vaivaa, mutta jotenki arvelen tässä onnistuvani. Sen verran Lapin verta.