Kävelyllä valtameressä

Lähdin aamulla koirien kanssa metsään samoilemaan vailla selkeää päämäärää. Koirat saivat päättää, minne mentiin.

Aluksi kuljeksimme tuhansien sääskien saattelemana sammaleisessa peikkometsässä. Hyttysten ihinää ja Napin tauotonta ärinää lukuunottamatta, metsä oli hiljainen.

Hissuksiin maisema vaihtui vanhaksi niityksi. Sitä kukkien paljoutta! Olisi kuin olisimme kävelleet kukkavaltameressä. Kukista korkeimmat, nupuillaan olevat ohdakkeet yltyivät miltei kainalooni asti.

Kuulin aikoinani koulun uskonotunnilla munkeista, jotka kulkevat metsässäkin harjaten edestään maata, jotteivat talloisi pienintäkään eläväistä jalkoihinsa. Siinä kukkameressä tuli hieman samanlainen tunne. Halusi jäädä seisomaan paikoilleen, ettei sadat tuhannet kukkaset olisi taittuneet tai ravistaneet terälehtiään maahan meidän siellä tarpoessa.

Napissa kävely valtameressä ei herättänyt yhtä herkkiä tuntemuksia. Jos mahdollista likka paahtoi puskikossa menemään vieläkin kovemmalla ärinällä ja purinalla. Usva palasi tämän tästä katsomaan pentua varmistaakseen kaiken olevan hyvin.Iso, lämmin lipaisu pennun naamalle ja Usva palasi omiin puuhiinsa.

Tekee sydämen iloiseksi ja kuplivaksi nähdä oman koiralauman toimivan hyvin yhteen, vaikka lauman jokainen jäsen onkin niin oma ja erityinen persoonansa. Nappi on täysivaltainen laumanjäsen. Paikkansa laumaan se on raivannut käsittämättömällä rohkeudella ja itsepäisyydellä.

Kiitos koirat!

Tämänkin kuvan on napsassut Olssonin Hanna niin kuin lähes kaikki blogini kuvat.

Luoksetulo menee Nappiin!

Saatiin Kukasjärveltä kympin vihje alkaa palkita Nappia makupaloilla luoksetulosta. Meillä kun on ollut käsitys, ettei Nappia ruualla narrata, niin pieniruokainen ja hätäinen se omien ruokiensa kanssa on. Haa! Haa! Ja vielä kerran Haa! Naperopas ottikin vinkistä vaarin ja juoksee muutaman minuutin harjoituksen jälkeen vihellyksen perässä innoissaan. Tässäpä meille tulikin oivallinen sadepäivän leikki.

Harjoitusten aluksi Nappi lähinnä seurasi Usvaa innoissaan. Nappi kun haluaa isona tulla aivan yhtä hienoksi ja taitavaksi kuin Usva. Pian kuitenkin tyttö alkoi hoksata että vihellys ja makupala kuuluvat yhteen.

Kiitokset Kukasjärvelle! On meillä sitten mainioista mainion Lapin Kulta täällä!

Tervehtien
Napin onnelliset ja ylpeät vanhemmat

Juhannuksen sillisalaattia

Olimme Juhannuksen Reijon kanssa pääosin töissä. Sairaalassa oli mukavan leppoisaa. Laitoshuoltajat olivat paistaneet potilaille vohveleita, ja ruokapöydissä oli luonnonkukkia vaaseissa. Jokainen suinkin kynnelle kykenevä oli päättänyt viettää juhlan kotona, joten tyhjiä vuoteensijojakin oli yllättävän paljon.

Aloitimme Juhannuksen vieton Reijon kanssa käymällä ystävämme haudalla. Hautausmaat ovat aina olleet paikkoja, joissa olen viihtynyt, jos ilmaus sallitaan. Siellä käveleskellessä kiire jää taakse ja mieli ikään kuin pyhittyy. Laskimme hautakivistä vainajien ikiä, suhteutimme elinaikaa Suomen senhetkiseen historiaan. Merkillepantavaa oli lasten nimet hautakivissä. Elämän ankaruus iski kasvoihin.

Kävimme Juhannuksen aluksi myös uimassa. Vettä ei parhaalla tahollakaan voinut sanoa lämpimäksi. Uinnin jälkeen olo oli kuitenkin raikas, ja töihin oli mukava lähteä viileyden tunne iholla.

Koirien kanssa ollaan ehditty käydä metsäretkillä päivittäin. Luonnon kauneus ja vehmaus ihan kivistävät sydäntäni. Kukkien värikylläisyys ja lajien moninaisuus hämmentävät. Joitakin kasveja tunnistan nimeltä, mutta peruskoulunsa 1970-luvulla käyneenä jää suurimman osan nimet itselleni tuntemattomiksi. Kurjenpolvien väriskaala valkoisesta tummaan lilaan on häkellyttävä. Olisiko jonkin ailakin, itse kutsun sitä saunakukaksi, aniliininpuna -  tunkee joka soluun. Keto-orvokit ja niittyleinikit, koiranputket luovat oman osansa värimaailmaan. Metsänsuojassa kukkivat metsätähdet ja jotkin kauniit, matalat kukat, kuin keijukaispöly sammalten yllä.

Ei, nyt on pakko luovuttaa puheenvuoro Napille. Tyttö kärttää malttamattomana vuoroaan. Tuleeko hänestä isona poliitikko?

Viime päivät ne on olleet mukavia. Sapuskat on olleet parhaasta päästä, ja uusia kavereita löytynyt omastakin kotipiiristä, ja mettiä on tullut kierrettyä lauman kansa.

Emma on se musta sähikäinen. Se mokoma on ottanut minut jo monen monta kertaa kynsiensä suojiin, vaikka mie en varmaankaan ole melkein mittään sille tehnyt. Muistaakseni. Mutta on siinä hyvätkin puolensa. Se on nähny meikäläisen ruokatalou´en ja onneksi tuumannu, että täytyy pittää lapsi paremmissa ruuissa. Mammalle tullee aina semmosia pennun-terveys-ruoka-kausia että hyi olkoon! Toissapäivänä sain kokonaisen pyyn, kun Emma oli listinyt sen nokkospuskaan ihan minua varten. Mammakin yritti osingoille, mutta enhän mie semmosta sallinu. Tyytykööt ite niihin terveysruokiinsa. Ison myyränroikaleen sain eilen illalliseksi Emmalta. Sata kertaa ennemmin tuollasta kun niitä terveysruokia.

Täytyy kyllä tottuuen nimissä kertoa sekin, että Emma toi minulle ensimmäiseksi päästäisen ihan ilkikurillaan. Enhän mie päästäistä ole ennen syöny, enkä kyllä ennää ikinä toiste suuhuni pistäkään. Emma tuumas, että tuostapa haukkaa herkkupallaa ja mie onneton menin ja söin koko raadon. Kyllä riitti virnistystä kun sitten oksensin mokoman myrkyn pois. Emma vaan nuoleskeli tassujaan ja syrjäsilmällä ilkkui minulle: kyllä mie sinut Lapin tyttö vielä etelän tavoille opetan. 

Se uus kaveri on Nekku. Pikkusenhan se on viallinen, korvat roikkuu poskia pitkin ja karvakin kiharalla kun salaman jäljiltä, ei ollenkaan niinku koirilla kuuluu olla. Eihän se raukka sille mittään ite maha. Mutta on se hyvä painimaan! Me oltiin kumpikin yhtä aikaa voitolla ja sitte taas häviöllä ja voitolla. On se aika hyvä vaikka ulkomuoto kyllä hämäs alkuun.

Vielä muutama sana. Valion rommirusinajäätelöpikari osoittautui mitä parhaimmaksi äänenvaimentajaksi sadepäivänä, kun koirat eivät viihtyneet lainkaan pihalla, ja pentukin oli kerännyt itseensä aimoannoksen pönttöenergiaa. Tuvassa oli melkoinen kähinä ja älämölö, kun Reijo aukaisi rommirusinajäätelöt meille kahdelle. Kun pentu oli lippassut ensimmäisen nuolaisun jäätelöstä, äänet lakkasivat tykkänään, ja mökkiin laskeutui käsittämätön hiljaisuus. Taisi siinä Reijon pikari mennä parempiin suihin mamman nauttiessa oman jäätelönsä rauhassa ulkopuoliselta häiriöltä... Kokeilemisen arvoinen vinkki myös lapsiperheisiin!

Kaverukset

Mie olen löytäny kaverin. Se on yksi niistä poroista, mitä mie ihemettelin että ossaa olla rumia. Lannanmaassa ei poroja kuulemma olekaan, vaan nämä partaveikot on vuohia. EVVK, mutta porroihin verrattuna kyllä silimään osuvan omituisia.


Ei piä kuitenkaan arvioia pelekän ulokomuodon perusteella. Nimittäin Estelle-kili on just semmonen kaveri kun on hyvä. Ou´oltahan se näyttää, kepit päässä ja kaikki, mutta on semmonen hippa ettei toista. Me leikitään hippaa ja rosvoa-ja-poliisia ja se on kauhian kivaa. Siitä mie en tykkää kun se alakaa leuhkia ja hyppää pakettiauton katolle ja nauraa mulle alas kun en ite sinne pääse. En kyllä haluaiskaan. Mutta ei se aina niin tee. Se immee tissistä äitinsä maitoa ja kun sitä maitoa tullee ylimäärästäki niin mie saan siitä osan. On se kyllä hyvvää, vaikkei suoraan oman äitin tissistä tulekaan.

Naapurin Hanna tullee meille joka päivä jonku laatikon kansa. Se luuraa laatikon läpi ja räpsyttää. Niin se on ottanu melekeen kaikki nämä päiväkirjan kuvat. Mie tunnen Hannan kun se tullee mäkiä ylös. Usva ja Nekku nostaa älämölön ja nyt mieki tiiän että sitte pittää juosta mäkiä alas ja räkyttää. Kato kun mie hallitten jo nämä tärkiät kuviot.

Kumarrus ja hatunnosto

Muuttaessamme Koivumäkeen toukokuussa -09 oli nurkat ja takapiha täynnänsä rojua. Romppeitten ja kaatopaikkakuormien seasta Reijo raahasi talteen muutamia maataloustyökoneita. Eilen aika oli kypsä saada niistä muutamat esille pihapiiriin.

Parin tunnin aherruksen jälkeen pihalla kököttää kauniissa rivissa äes, kaksi auraa, paskakärryn lava ja haravakone. Haravakone on tosin kököttänyt keskellä pihaa jo pari vuotta, mutta nyt se pääsi ikään kuin paraatipaikalle.

Koneita paikoilleen ähkiessämme emme voineet välttyä ajattelemasta, millaista elämää talon silloinen väki on elänyt nyt ruosteisten työkoneiden hohtaessa uuden uutukaisina. Silloin elettiin 1930-luvun alkupuolta. Työkoneisiin oli varmaan uponnut merkittävä summa pariskunnan säästöjä. Oletettavasti isännän oli pitänyt käydä lakki kourassa pankinjohtajankin puheilla. Maatalous- ja metsäkoneet olivat aikoinaan niitä ehdottoman tärkeitä investointeja, joita ilman pientilallinen ei saanut leipäänsä maasta ja metsästä itselleen ja jälkikasvulleen.

Äes tuntui sairaan painavalta. Vielä ruosteisenakin sen aikoinaan hienot säädöt toimivat kitisten. Miten ihmeessä mies ja hevonen ovat ikipäivänä voineet tehdä niin raskasta työtä? Keski-Suomen pellot kun tietää, ei voi muuta kuin kumartaa menneiden sukupolvien sinnikkyydelle ja periksiantamattomuudelle. Näillä main oli silloin, ja niin taitaa olla edelleenkin, ainoa varma sato pelloista kivenjurrikat - vuosi vuoden, vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen. Aurojen sarviin ei tämän päivän valkokaulustyöläisellä olisi mitään asiaa. Nippanappa jaksoin raahata yhtä ruostunutta ja osittain viallista auraa puhumattakaan siitä, että olisin sen saanut hevosen avustamana uppoamaan maahan viivasuoria vakoja kyntämään.

On syyllinen olo. Omasta helposta elämästä, mistä nauttiminen on iso osa. Maalla asuminen on pelkkää leikkiä ja mielenrauhan tavoittelua verrattuna elämään näillä samoilla selkosilla vajaat sata vuotta sitten. Mitähän minä ja sukupolvemme jätämme jälkeemme sellaista, mitä tuolloin elävät voivat ihmetellä ja jopa arvostaa?

Luoksetuloharjoituksista

Yhteen asiaan mie tarvittisin apua. Se on luoksetulo. Iskä ja mamma juttelee ussein että Napin kansa pitäs alottaa luoksetuloharjotukset. Nappi kun ei kuulemma tule pyynnöstä luokse. Kuulovammaaki eppäilevät. Katajanmarjat! Miten mie saisin opetettua ne tulemaan pyynnöstä luokse?

"Nappiiiiiiii!!" ne huutaa ja mie lähen pinkomaan poispäin hippulat vinkuen. Iskä sannoo ettei se ennää ens viikolla saa minua kiinni. Taitavat kouluttajat ku sannoo, että täytyy lähteä aina toiseen suuntaan juoksemaan niin kyllä tullee huuettava perrään. 

Iskä käyttää vilipillisiä keinoja. Kun se huutaa "Nappiiiiiiiiiii!" ja mie tyttö lähen pinkomaan, se alakaa konttimaan nurmella niinku jonku sairauskohtauksen jäljiltä. Mie olen niin vastuuntuntonen, että pakkohan sitä on mennä kattomaan että mikä nyt vaivaa.   Sitä mikhään vaivaa, kunhan petollisesti käyttää hyväksi hyvää sydäntäni. Siinä se sitten rapsuttaa ja leikkii ja yhtä kansa nostaa sylliin ja kantaa sisälle. Tämmönen touhu on epäurheilijamaista.

Muita ongelmia ei olekaan ilmennyt. Tämä asia toisinaan askarruttaa. Tosin ei hirveen paljon. Vappaassa maassa saa tulla tai olla tulematta.

Mie täällä taas, Nappi. Olen mie hämmästyny tästä etelän menosta. Meillä Lapissahan met olemma vappaita ja kuljemma minne nenä näyttää, tunturiin ja pois. Ei siitä isoa numeroa tehä. Täällä mie pikkusen kiertelen paikkoja ja otan vähän niinku ommaaki aikaa, niin johan on mamma perrään itkemässä että missä sie pieni lapsi olet. Että iliveksen suuhun vielä jou´ut. Se on Lapin tytölle raskasta jos pittää olla aina selevitystä antamassa.

Tuntuu olevan pikkusen herkkähipiäinen tuo mamma muutenki. Yhtään ei anna pureskella naamasta tai mistään muustakaan. Iskee ku haukka kyntensä pienen lapsen huuleen ja puristaa niin penteleesti ku pikkusenkaan haluaisin leikkiä sen kansa. Mie parkasin sille että hullu sie olet nainen. Iskä on siinäki suhteessa rennompi. Äijä parkuu ku vinkulelu ku sitä vähän pureksin. Mutta ei se siitä nokkiinsa ota.

Hevosten kansa on homma. Miten voi olla mammutinkokosia elukoita, ei meillä Lapissa tuollasia juuri näe. Mie kun menen niitten jalkojen välliin rähisemmään niin johan tokenevat. Varmaan ymmärtävät heti että nyt on tekijä kysseessä eiväkkä pullikoi. 

Mie kyllä ite arvioin että taian olla koko mäen rohkein. Piipakkaa muut, mie en pelekää mittään.  Vastapainoksi menen ja tulen niinku vappaassa valtiossa on tapana. Moni on sanonu että mukkaansa ottaa mutta enhän mie näitä voi yksin jättää. Täällä minua tarvitaan kuka niistä muuten huolen pittäis. Parkuhan siitä tulis.

Nappi, riiviö.

Meidän Nappi, Hirvihurtan Lulu.

Kuvassa neitokainen, ketunpoika tasan kahdeksan viikkoa. Meno sen mukaista.

Koivumäen Ilo-Tuli - työhevoinen

Tänään meidän pikkuneitistä on tullut oikea työhevonen, Suomi-filmeistä kaikille tuttu työjuhta ja ihmisen nöyrä työkaveri. Varsa veti tänään työkärryjä kokonaiset kolmisen metriä. Haa, eikä tuntunut missään. Työhevoset kun tekee mitä vaan! Huhhuh, ja palkaksi kauraa ja toisten hevosten luo lällättämään uroteosta. Mummu on niin ylpeä tytöstä. Huomenna on tarkoitus tehdä lisää töitä, ehkäpä kiertää kertaalleen koko "valtava" piha-alue.

Kuvassa kuvan napanneen Hannan käsien jäljiltä hieman tuunattu neitokainen. Ilo ei oikein tiedä, pitääkö olla ylpeä vai mitä tämä nyt oikein on!

Sameaa

Viimeiset yhdeksän päivää ovat menneet usvaisessa ja samessa olossa. Takana siis pitkä, yhtäjaksoinen työputki, ja lisäksi normaalin työpäivän päälle useita ylityötunteja. Elämä on ollut siltä osin suorittamista. Nyt on paukut vähissä.

Töissä kohdalle sattui kaksi kuolemaa. Toinen pitkän taistelun jälkeen, jossa syöpä viimein vei potilaan voimat. Toinen lyhyemmän taistelun jälkeen jollain lailla edellistä kenties armeliaammin, koska potilas oli tajuton lähes koko lyhyen sairastamisensa ajan.

Keskustelu eutanasiasta kosketti kovin juuri ensiksi mainitun potilaan kohdalla. Toissa viikollahan Vihreät ilmaisivat halunsa eutanasian laillistamiseksi. Tämän ihmisen viimeiset päivät eivät olleet helppoja ennen tajuttomuuteen vaipumista. Hän eli elämänsä päivät täyteen ja luovutti vasta viime metrillä. Kivuista huolimatta hän jaksoi uskoa tulevaisuuteen.  Ei hän eikä hänen omaisensa olisi halunneet luopua aktiivisesta hoitolinjasta mahdottomankaan edessä.

Erityisen tärkeältä tämän ihmisen kohdalla ulkopuolisin silmin katsottuna näytti kuitenkin olevan tulevan tapahtuman merkitys perheelle ja omaisille. Viimeisen viikon aikana oli etuoikeutettua olla perheen rinnalla ja tukea omaisia luopumisessa. Ennen kuolemaa tilanne oli välillä hyvin tunnepitoinen, joidenkin osalta hoitoa kritisoivaa ja syyttävää. Kuoleman saavuttua laskeutui kuitenkin rauha. Omaisilla oli aikaa useita tunteja olla vainajan luona ja hyvästellä häntä ilman ulkopuolisen maailman vaateita.

Kävin itse hyvästelemässä molemmat vainajat yksinäisyydessä. Heidän vierellään tunsin selvästi, että se mitä vuoteessa makasi valkoisen lakanan alla, kukat rinnan päällä, oli vain ihmisen kuori, lyhytaikainen elämän tomumaja. He olivat lähteneet.

Mie haluan vielä lisätä...

Nappi täällä vielä. Muutama asia täytyy vielä ilmottaa.

Mie heitin sitte talviturkin pois. Ulkopuolisista näytti ehkä siltä, että vahingossa molskahdin hyytävän kylmään järveen, mutta kyllä se oli ihan lappilaisesti suunniteltu koko juttu. Vähän niinku malliksi muille. Vaikka mie niin suuresti ihhailen Usvaa, sitä Bassoa, niin täytyy sanoa ettei sen uimiset ole mittään minun molkskahduksen rinnalla. Uppiupoksiin ja pinnalle ja sieltä salamana mamman syliin. Tehkää perässä jos kykenette. Hyvä ettei vielä ollu jäälauttoja seassa. Haa, Nekku, se musta vanha Äksy katto vaan rannalta eikä uskaltanu sanoa mittään. Ihhailkaa ja ihemetelkää Lapin Kullan menoa sain lällätettyä mamman sylistä paksun pyyhkeen sisältä.

Niin ja metilleki ollaan päästy. Lehtokurppaa huvikseni eilen vähän lennätin. Kasvatan kesän mittaan pikkusen enemmän jalkoihin mittaa, niin sitten näytän iskälle, mitä se on kun aletaan tehä kunnolla hommia. Se on iskälle kuitenkin niin uutta tämä kaikki, niin ajattelin että on parempi totuttaa miestä hissuksiin metille. Vanha mies, pittää ottaa rauhallisesti sen kanssa.

Napin ensipäivät Lannanmaassa

Nappi tuli uuteen kotiinsa tiistai-iltana. Ajokilometrejä meille kertyi 1339,0. Pojan kanssa arvuuttelimme ennen lähtöä, kumpi tietää lähemmäksi oikeat kilometrit. Poika erehtyi vain 11 kilometrillä veikaten 1350 km saldoksi. Itse arvioin matkaksi 1586. Pojan erehtymisprosentti oli alle 1!

Nappi on Persoona. Luovutan tässä hänelle puheenvuoron.

Mie en halunnu lähteä Lapista mihinkään. Huusin ku peijooni, kun se nainen käynnisti auton ja velipoika ja äiti jäivät kottiin. Sodankylän Tiaisen risteykseen saakka karjuin. Nainen sano, että taitaa olla tytössä sisua. Naureskeli vielä, että ääniala on koloratuurisopraano. Lannanmaan puhheita.

Ei se osannu varoa porojakkaan. Piti ihan syän kurkussa olla, ettei olis päälle ajanu. Onneksi selvittiin Meltauksen baariin, missä kävin sanomassa porukoille näkemiit.

Tapionkylässä oli viihtysää. Ukin kanssa hoiettiin kompostia ahkerasti. Ukki on hyvä jätkä. Sen kanssa opeteltiin keppitemppuja ja käpytemppuja. Mummi piti minua vauvana, ja sehän vain passas. Semmosesta asiasta voi olla paljon hyötyä.

Kyllä korpes kun lähettiin tiistaina taas sillä tunkkasella kopilla eteenpäin. Huusin ja vastustin. Mie olen Lapin Kulta enkä lähe Lannanmaahan. Mutta ei auttanu. Iissä käytin naista ja poikaa pissalla. Pihtiputtaalla sama juttu. Äänekoskella mie hermostuin. Joku tolokku pittää ajamisessaki olla. Nainen sano, että kohta ollaan kotona. Väärin. Kohta ei todellakkaan olla kotona. Päinvastoin.

Eipä mittään. Mukavaltahan se näytti Koivumäellä. Meillä on Lapissa tapana olla reippaita ja tervehtiä kaikkia. Siinä tein tuttavuutta porukan kanssa. Muusta en tiiä, mutta sillä isolla koiralla oli kyllä liian suuri basso. Eikä se pienempi ollu sen parempi: ärisi ja esitteli purukalustoaan. Moukat. Mutta ei ne ollu pahimmat. Niin rumia poroja ku Koivumäessä, niin ei sitte missään. Viis kappaletta. Tököt sarvet ja typerät parrat, mahan alla muutamalla hirviän rumat isot pussit. Yks niistä pyöräytti minut ympäri hiekkakenttää ku litranmitan. Kyllä syletti.  Sillon mie päätin, että saavat olla ihan rauhassa omassa happamassa seurassaan. Tai no on niissä yks hyväki puoli. Niitten maito on hyvvää.

Ihmiset sano, että niitten nimet on iskä ja mamma. Ihan miten vaan. Ekana yönä mie nukuin niitten välissä. Olin aika villillä tuulella nukkumaan mennessä, niin iskä etti semmosta on/off-nappulaa minun karvojen seasta. Hullun puhheita. Yöllä kyllästyin iskän kuorsaamiseen ja lähin nakertelemaan kirjahyllyn alimpia kirjoja. Toisena yönä korvat oli turtunu meteliin, niin unta riitti aamuyöhön asti. Kolmelta alko tympästä lorviminen. Lapissa kesät ei ole tehty nukkumista varten, niinpä alottelin siinä sitten päivän töitä hyvissä ajoin. Nappasin iskää nenästä ja niskasta. Ääntähän siitä lähti, mutta ruho ei liikkunu mihinkään. Vaikuttaa siltä, etteivät Lannanmaassa ymmärrä valon päälle. Mitähän ne sitten kaamoksella tekevät?

Eilen vein koko lauman mettälenkille ja tänään sama juttu. Kyykäärmekin siellä nähtiin, mutta minuahan ei tuollaset kepakot hirvitä. Mamma tempas minut sylliin ja sitte mentiin!Emoihmiset on niin herkkiä.

Lannanmaassa on ihan hyvää ruokaa - välillä. Sellanen musta joku outo, jonka nimi on Emma, toi minulle oikean herkkupalan. Popsin hiirivainajasta puolet ja yritin jemmata toisen puolen. Mamma ehti väliin ja näin hiiren puolikkaan lentävän komiassa kaaressa mettän suojiin. Taas syletti. 

Kyllä mie luulen, että näistä tullee vielä ihan kelpo porukkaa. Työtähän se teettää ja vaivaa, mutta jotenki arvelen tässä onnistuvani. Sen verran Lapin verta.

Pohojoseen!!

Huomenna koittaa kauan odotettu aamu. Lähden poikani kanssa hakemaan Lapista meille uutta perheenjäsentä. Lauman nuorin on reilut seitsemän viikkoa vanha Nappi-tyttö. Suomenpystykorva. Reijon kauan haaveilema metsästyskaveri lintumetille. Tarkoitus oli, että tekisimme Reijon kanssa pienen yhteisen kesälomamatkan Napapiirille, mutta emme saaneet järjestymään vuohien ja hevosten hoitoa, joten isäntä jää kotimieheksi.

Starttaamme klo 7 ja puottelemme lommoisella Leppiksellä kohti Rovaniemeä. (Kiitos Ilo viimekertaisesta mielipiteestäsi punaisista autoista!) Sieltä reitti kääntyy Ounasjoki-vartta pitkin Tapionkylään, jossa vanhempani odottelevat kalakeiton kanssa. Poika jää viettämään iltapäivää heidän kanssaan, minä jatkan kohti Unarin-Luusuaa ja Kukasjärveä. Napin kanssa sitten tullaan viettämään kesäiltaa Ounasjoelle saunomisen ja jutustelun merkeissä. Kotimatkalle lähdemme tiistaina.

Nekulle uusi perheenjäsen aiheuttanee paljon ylen synkeitä ajatuksia ja pennun napakkaa ohjeistamista. Usva oletettavasti ottaa vauvelin hoiviinsa ja opastaa äidillisin ottein pientä meidän laumamme tavoille. Kissat lukuunottamatta Teppo-setää ovat oletettavasti Nekun kasvatuslinjoilla. Teppo voi hyvällä tuulella ollessaan johdatella pentua metsään seikkailemaankin.

Saa nähdä. Jännittävät päivät joka tapauksessa edessä päin.

Uudelle alueelle

Olemme harjoitelleet kutunjuuston tekoa juustonjuoksuttimen avulla useampia kertoja nyt, kun maitoa on kaikki nurkat pullollaan, ja tehdas tuottaa uutta kaiken päivää. Onnistumisprosentti alkaa olla kohtalainen - mikäli maito saadaan vain lypsettyä ilman kutunsorkan hämmennystä. Suurin säätäminen lienee suolan määrässä.

Eilen päätimme alkaa hifistellä juuston kanssa. Ostimme purkillisen vihreää pestoa. Sekoitimme pestoa mahdollisimman kuivaksi puristettuun juustomassaan, ja lisäsimme vielä merisuolaa. Maistelimme juustomassaa vähän väliä tarkistaaksemme makua.

Lopuksi sekoitettu massa tiivistettiin siivilään kankaan sisään ja asetettiin paino päälle, jotta viimeisetkin herat valuisivat massasta pois.

Oli meillä aamulla herkku valmiina. Kuttu-pestojuusto oli kerrassaan mainiota. Iltapäivällä teimme juustosta vielä salaatin. Tomaattia, tuorejuustoa, jäävuorisalaattia, kurkkua ja päälle oliiviöljy-yrttikastike. Aah.

Me kun ollaan luultu, että juustoa voi tehdä vain juustotehtaassa. Ja maitoa maitotehtaassa. Missä jäätelöä voi tehdä?