Aluksi kuljeksimme tuhansien sääskien saattelemana sammaleisessa peikkometsässä. Hyttysten ihinää ja Napin tauotonta ärinää lukuunottamatta, metsä oli hiljainen.
Hissuksiin maisema vaihtui vanhaksi niityksi. Sitä kukkien paljoutta! Olisi kuin olisimme kävelleet kukkavaltameressä. Kukista korkeimmat, nupuillaan olevat ohdakkeet yltyivät miltei kainalooni asti.
Kuulin aikoinani koulun uskonotunnilla munkeista, jotka kulkevat metsässäkin harjaten edestään maata, jotteivat talloisi pienintäkään eläväistä jalkoihinsa. Siinä kukkameressä tuli hieman samanlainen tunne. Halusi jäädä seisomaan paikoilleen, ettei sadat tuhannet kukkaset olisi taittuneet tai ravistaneet terälehtiään maahan meidän siellä tarpoessa.
Napissa kävely valtameressä ei herättänyt yhtä herkkiä tuntemuksia. Jos mahdollista likka paahtoi puskikossa menemään vieläkin kovemmalla ärinällä ja purinalla. Usva palasi tämän tästä katsomaan pentua varmistaakseen kaiken olevan hyvin.Iso, lämmin lipaisu pennun naamalle ja Usva palasi omiin puuhiinsa.
Tekee sydämen iloiseksi ja kuplivaksi nähdä oman koiralauman toimivan hyvin yhteen, vaikka lauman jokainen jäsen onkin niin oma ja erityinen persoonansa. Nappi on täysivaltainen laumanjäsen. Paikkansa laumaan se on raivannut käsittämättömällä rohkeudella ja itsepäisyydellä.
Kiitos koirat!
Tämänkin kuvan on napsassut Olssonin Hanna niin kuin lähes kaikki blogini kuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti