Ystäväpariskuntamme mies kuoli eilen yllättäen sairauskohtaukseen. Iäkkäämpi mies, mutta niin rautaisessa kunnossa, että moni kolmikymppinenkin olisi jäänyt metsätöissä toiseksi. Järki sanoo, että asia on totta. Mieli ei halua sitä uskoa. Viime viikolla tapasimme yhteisessä raamattupiirissä. Tuokiossa käytiin läpi kaikki mahdollinen taivaankannen yltä ja alta.
Töissä olen nähnyt sairautta, kuolemaa. Siihen ei totu. Toivottavasti. Kuoleman lähestyessä ja sen saavuttua jonkin potilaan kohdalle tuntee ihmisen todellisen koon ja määräysvallan.Talouskasvu, pörssikurssit, urakehitys, itsensä kehittäminen, nautinto jäävät kalkkiviivoilla toisarvoisiksi.
Sisällä velloo ristiriitaisuudet. Usein jonkin pitkään ja vaikeasti sairastaneen kohdalla päällimmäinen tunne on helpotus. Ei enää morfiinipiikkejä, kipulaastareita, tutkimuksia, syöpämarkkereita, oksentelua, sekavuutta.
Päätään nostaa kauhu: mitä kuoleman jälkeen. Miltä tuntuu, kun hautajaisten jälkeen vainaja jää yksin hautaansa saattoväen jatkaessa elämäänsä. Arjen hiljalleen vallatessa alaa kuin voikukat tai niittyleinikit luonnonniittyjä. Mitä olisi kun ei enää ole?
Levollisuus. Niinkuin eilen kuolleen ystävämme kohdalla. Hän tiesi olevansa menossa Isän luo. Ei mitään hätää. Likaiset kengät ulko-ovelle, takki naulaan ja vihdoinkin kotona.
Suru. Paljon kaunista jää kokematta. Kesän puhkeaminen täyteyteensä.
Kaipuu. Tätä ihmistä en tapaa enää koskaan tässä todellisuudessa. Passee. Meni jo. Jäikö jotain sanomatta tai tekemättä?
Sanoja on vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti