Eden

Katselen tätä kirjoittaessani takapihalle ja metsään. Kutut laiduntavat jo varsin korkeaksi kasvanutta heinää. Viimeisetkin marjapensaiden lehdet näyttävät saavan nautinnollisesti kyytiä. Estelle nukkuu kyljellään ison kuusen alla varjossa. Ruusulla on tylsää. Se yrittää sorkalla kopsutella Estelleä ja nähtävästi saakin tämän jalkeille.

Hevoset notkuvat laitumen portilla päitä roikottaen ja laiskasti hännillään välillä öttiäisiä poishuiskien. Mamma olisi heille tällä hetkellä parhaimmillaan ja kaikista tarpeellisin, jos se jaksaisi raapia mahanalusia ja mäkäräisten puremia rintoja. Muutama leipäpala tai porkkanakaan eivät olisi hullumpi juttu.

Kävimme koirien kanssa pitkällä ja hyvin verkkaisella metsäretkellä. Elämä surraa ja pörisee täydellä tehollaan niin maassa kuin ilmassakin. Ihmeellisintä on se, että huolimatta kaikesta eläväisestä, kasvusta ja uuden alkamisesta, vallitsee luonnossa käsittämätön levollisuus ja rauha. Mikään yksittäinen ääni - lukuunottamatta Tikkakosken lennoston harjoituskoneen pörinää - ei säre harmoniaa.

Keto-orvokit olivat juuri aloittamassa kukintansa. Samoin metsätähdet, tai mitä lie valkoisia kukkasia sitten olivatkaan. Ketunleipä oli terhakkaasti pystyssä. Sitä piti maistella muutama lehti. Voikukat värittivät ojanpientareet ja toivat heinäpelloille pikkuaurinkoja. Olisipa hevoset olleet mukana retkellä.

Koirat söivät ahkerasti vihreää ruohoa suolistoaan kai puhdistaakseen. Usva ui joka ainoassa ojassa ja painanteessa, mitä enää on kevättulvista jäljellä. Nekku on nyt kesämekossa. Parka joutui tänä aamuna alistumaan turkin leikkaukseen. Sitä on harjoiteltu jo seitsemän vuotta, mutta aina vain neiti jaksaa vempuloida ja väännellä itseään koko toimituksen ajan. Se esittää varsin uskottavasti suurta draamaa. Onneksi sain Nekun kasvattajalta ikimuistoisen ohjeen suhtautua kaikkeen villakoiran esittämään pienellä varauksella. Vaikka usein on näyttänyt siltä, että Nekku tekee juuri nyt kuolemaa, on kannattanut palauttaa mieleen tuo arvokas ohje. Eipä aikaakaan, kun neitokainen juoksentelee taas perhosen kevyesti, häntä ylväästi pystyssä ja keppi suussa. Lällällääää!! Nekku piehtaroi ja hieroi itseään sammaliin ja kanervikkoon. Nahka tietysti kutisi, kun talviturkki oli päältä pois.

Mäen yllä pääskyspariskunta on ollut työntouhussa aamusta asti. Molemmat linnut lentävät miltei tauotta sisään ja ulos navetan ylisiltä. Olisipa itsellä edes murunen moista ahkeruutta. Harakat - nuo suomalaiset papukaijat - hyppelevät ylväästi maassa ja etsivät mitä etsivät. Niidenkin ahkeruus ramaisee kirjoittajan mieltä.

Tähän idylliin kuuluvat myös kärpäset. Nuo vihonviimeiset, jotka aloittavat viattomien ihmisten kiusaamisen aamuyöstä istahtamalla nenälle juuri niin lyhyeksi hetkeksi, että uhri havahtuu hereille, huitaisee vihulaisen lentoon ja nukahtaa uudelleen herätäkseen muutaman minuutin kuluttua samaan tilanteeseen. Ihmisparka on niin väsynyt ja unenpöpperössä, ettei se jaksa ryhdistäytyä ja käydä taistoon kärpäslätkän avulla. Hän kaivaa itsensä pieneen peittoluolaan, jonne johtaa vain minimaalisen pieni hengitysputki. Putken toisessa päässä tuhisee ihmisen nenä, toisessa päässä kärpänen. Aamuun asti ihminen jaksaa toivoa, että kärpänen ystävällisesti jättäisi rauhaan edes hengitysputken pään.