Lapsekasta onnistumista

Eilinen oli superhieno päivä.

Olen viimeksi ollut ratsastustunnilla 1990-luvun alkupuolella. Se oli perinteinen ratsastuskoulu, jonkalaisesta opetuksesta ja filosofiasta en ole koskaan pitänyt. Myöhemminkin sain ratsastuksen opetusta pienessä määrin erilaisilla kursseilla, lähinnä western-tyylisesti.

Ensimmäisten hevosteni ja nykyisen laumani välissä ehti kulua lukuisia vuosia. Jossain vaiheessa olin jo päättänytkin, etten enää ikinä sotkeennu hevosiin. Nyt kuitenkin perheemme nimissä on siis kuusi hevosta, joista kaksi tällä hetkellä joko koulutuksessa tai ylläpidossa.

Hevosteluni on ollut "mummun lintusten" ruokkimista, rapsuttelua ja korkeintaan - ja silloinkin äärimmäisen harvoin - lyhyitä, stressittömiä pikkulenkkejä metsissä. Olen nauttinut hevosten katselemisesta ja niiden kanssa pelkästään oleskelusta.

Mutta nyt kaikki on toisin. ; )

Olin eilen elämäni ensimmäisellä istuntatunnillani Korpilahdella. Ja se oli upea kokemus! Opettaja on hyvin kannustava ja herättää taitamattomassa ja taipumattomassa tätiratsastajassa luottamusta. Hevonen oli vakaa, kuulolla, aivan käsittämättömän kärsivällinen tamma.

Käynnissä mentiin. Hevonen kiinni liinassa, itselläni ei siis mitään stressiä hevosen hallinnasta. Siinä taipumaton täti sitten venytteli vuosien ja kilojen kangistamaa kroppaansa satulasta käsin hevosen löntystäessä isolla ympyrällä. Mikä onnistumisen tunne, kun opettajan ohjeiden mukaan hevonen alkoi tehdä pyynnöstäni kasvavia ja pieneneviä spiraaleja, pysähtyä ja lähteä uudelleen liikkeelle pelkillä pienillä kehon merkeillä. Uskon tämän olevan lähellä taivaskokemusta! En olekaan niin vanha ja niin kankea kuin olen ajatellut itseni olevan. Ilon kupliva tunne jatkui yöuniin asti.

Toinen eilisen onnistumisista koettiin kuopukseni kanssa. Olimme syömässä yhdessä lounasta kaupungilla. Jälkiruuaksi paikassa oli asiakkaan itse jäätelökoneesta annostelemansa pehmis. Olemme vuosien varrella pojan kanssa treenanneet aina suurempia ja suurempia annoksia toisiamme kannustaen ja skarpaten vakaaseen käsien käyttöön pursotinkoneen työntäessä jäätelömassaa vohvelin sisälle. Eilinen annos oli sitten itselleni megaonnistuminen. Tötteröstä tuli niin korkea, etten melkein kehdannut enää kävellä tötterö kädessä takaisin pöytäämme. Posket punasina livahdin pöytään. Kyllä meitä nauratti pojan kanssa.