Ihana keski-ikä

Kyllä on mukavaa olla keski-ikäinen! Ai, kun nautin juuri tästä iästä. Mahtavaa saada rentustaa pitkin syksyisiä mettiä pelkkä yöpaita päällä, tukka takussa ja omia juttuja horisten ilman että tarvitsee miettiä, mitä muut asiasta ajattelevat.

Olen yrittänyt olla metsäretkillä aivan hiljaa koirien kanssa, mutta mikä siinä on että suu käy koko ajan. Nekku sitä, Usva tätä, voivoi Nappula! Vielä kun oppisi kulkemaan yhtä hiljaa kuin koirat niin olisipa se mukavaa.

Aloitin kirjoittajakoulun kuukausi sitten. Miten antoisaa ja ravitsevaa! Koulun puitteissa tulee käytyä usein Helsingissä luennoilla, harjoituksissa ja yksityisvastaanotoilla. On se vaan kiehtova maailma! Jo kuukauden perusteella voin sanoa, että edessä tulee olemaan antoisat kaksi vuotta. Kurssi kestää kevääseen 2014 asti.

Siitä olen kiitollinen että olen saanut kirjoittamisen rytmistä hyvin kiinni. Annetut tehtävät ruokkivat mielikuvitusta ja innostavat kirjoittamaan kokeilevalla tavalla. Nyt on työn alla vanha mies, joka aikoo tappaa vaimonsa insuliinilla ja pieni tyttö joka varastaa lelun kaupasta.

Minä rakastan Elämää!

Taidan olla tyypillinen kylähullu.

Santran syyshepuli

Santra-mamma sai yllärihepulit eilen syksyisen myrskyn siivittämänä. Olemme yrittäneet laittaa Santraa umpeen jo monen monta viikkoa, kenties parikin kuukautta, ja eilen vihdoin tyhjensimme viimeiset maidot megakokoisista utareista. Rouva (en nyt tarkoita itseäni) oli niin ilahtunut nuorekkaasta olostaan pienine rintoineen, että hyppi ja loikki kuin keväinen hirvenvasa syystuulen säestämänä. Toisetkin vuohet lukuunottamatta Matruuna Lottaa yhtyivät karkeloihin. Oli sen näky. Hevoset katsoivat alta lipan, että hetkinen mistä nyt on kyse kilien ja aikuisten vuohien singahdellessa sinne tänne hurjaa haipakkaa. Kyllä naurua piisasi! Vaikutti siltä, että vuohet intoutuivat esittämään lisää nähdessään meidän Reijon kanssa ihaillen katsovan esitystä.

Tänä aamuna syksyn ensimmäinen talitiainen kävi koputtamassa tietokoneen takana olevaan ikkunaruutuun ilmoittaakseen lintulaudan olevan tyhjän. Menin katsomaan lintulautaa, joka oli pitänyt Milla-tamman vuoksi nostaa niin korkealle etten ilman tuolia siihen yltänyt, ja toden totta: siemenet olivat päässeet loppumaan. Lintuja pörräsi pihlajan yläoksilla, mutta kukaan niistä ei ole ainakaan toistaiseksi niin kesy että olisi tullut ihan vierusoksalle täyttötoimenpidettä katsomaan.

Koivumäellä lehtipuut ovat käyneet yhä paljaammiksi jokaisen syysmyräkän jälkeen. Haavat seisovat ryhdikkäinä miltei jo lehdettöminä. Koivuissa on harvakseltaan lehtiä siellä täällä. Pihan vanha pihlaja ei ole vielä raaskinut alkaa edes muuttaa lehtiensä väriä. Taitaa toivoa viimeiseen asti, ettei talvi tällä kertaa tulisikaan.

Siunattu, kaivattu, ihana Syksy!

Espanjalainen tanssi, osa I

Cheri oli elementissään toissapäivänä, kun se jäi viimeisenä laitumelle. Muut hevoset olivat käyneet picaderossa lyhyitä keskusteluhetkiä mamin kanssa ja olivat jo pihalla kuljeksimassa.

Se otti Usvan säestyksellä ensimmäiset flamencon tahdit itsensä ylväästi kooten kauniiseen raviin, kaula kaarella, sieraimet isoina, häntä kohti taivasta. Sitten Fortissimo! Koottua laukkaa ympäri suurta laidunta. Me kaikki; toiset hevoset, koirat, iskä ja mami, taisipa mukana olla vuohetkin ihmettelemässä, ihailtiin silmät rinkuloina tulista tanssia.

Cheri tästä vaan innostui ja lisäsi kierroksia. Räjähtäviä kiitolaukkapätkiä, koottuna ryteikköön ja kivikon yli metsälaitumelle ja takaisin. Voi hyvä Luoja, että oli näky! Cheri loi taidetta ja tiesi sen itsekin.

Usvan räkyttäessä sen turvan edessä se otti muutaman piaffin, kääntyi nopeasti ympäri, potkaisi hyvä ettei levadea Usvaa ärsyttääkseen ja katosi näköpiiristä ryteikköön.

Tanssi loppui sieraimet suurina isoon töräytykseen ja äkkipysähdykseen.

Tanssin jälkeen se löntysteli laiskasti iskän tarjoamalle kauravadille...

I´m back

Pysäytys oli pidempi kuin osasin aluksi ajatellakaan. Välillä vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta mitään fyysisiä jälkiä ei iskusta jäänyt, mutta henkisesti olen ollut kipsissä. Arki on sujunut näennäisesti entiseen malliin. Kuitenkin olen enemmän tai vähemmän alitajuisesti työstänyt kuoleman hipaisua.

Kun kuolema käy noin lähellä, on pakko pysähtyä edes hetkeksi. Mieli on kelannut tapahtumaa hetki hetkeltä kyllästymiseen asti. Olen käynyt hautausmaalla pari kertaa ja nähnyt mielessäni myös oman hautakiveni niiden ihmisten vierellä, joita olin työnpuolesta saattamassa kohti kuolemaa viime kesänä. Joskus se on niin vähästä kiinni -  puoleen tai toiseen.

Koivumäellä on ollut paljon tapahtumia. Miten voikaan yhteen pieneen maapallon kolkkaan mahtua niin paljon sirkusta ja karusellia!

Vaihdoin työpaikkaa seuraavaksi vuodeksi. Olen nyt Jyväskylässä töissä. Teen vain puolikasta työaikaa, joten saan nauttia näennäisestä joutenolosta ja elämästä mäellä. Tulevana talvena minua työllistävät paitsi mökin ja eläinten juomavesien lämmitys myös Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulu. Sain elokuun puolessa välissä tiedon, että minut oli hyväksytty ko. linjalle. Olen tästä syvästi kiitollinen, koska eläinten ohella kirjoittaminen on itselleni niin mieluisaa ja merkityksellistä.

Nappi on iso tyttö. Se painaa metsässä virvatulen lailla. Pää, nenä ja jalat toimivat! Se on varsinainen Persoona! Matti ja Teppo varautuvat talventuloon makoilemalla sisällä päivät pitkät ja syömällä hurjia määriä kissanruokaa. Emma tekee töitä: saalista tulee joka päivä ja Nappi kiitollisena ottaa kaiken murkinan vastaan. Vulgan on oppinut maalaiskollin tavoille. Sillä on naapurissa heila: valkoinen ja oletettavasti lempeä kattityttö Ulla. Hevoset kasvattavat talvikarvaa ja alkavat muistuttaa osin Siperian mammutteja. Vuohien karvapeite vaikuttaa sakeammalta niin ikään. Santraa ollaan yritetty laittaa umpeen talven edellä, mutta se ei haluaisi millään keskeyttää tuotantokoneistoaan: utareet ovat tolkuttoman kokoiset. Aurora-kili tuli talven ajaksi osaksi laumaa, kun omistajansa lähtee pidemmälle ulkomaan matkalle.

Eli näillä mennään kohti hämyiltoja, tähtitaivasöitä, kuurankukka-aamuja.

Pysähdys

Hiljaista pitelee. Sain salamaniskusta viime keskiviikkona. Isku meni vasemmasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja sieltä maahan. Samassa rytäkässä oli valitettavasti myös kummityttöni Hanna. Hän seisoi iskupaikasta reilut 20 metriä kauempana, mutta jalat meinasivat häneltäkin mennä alta.

Keskiviikon ja torstain välisen yön vietimme viereisissä peteissä Keski-Suomen keskussairaalassa. Hoito oli erinomaista, mistä lämmin kiitos niin lanssimiehille kuin sairaalan henkilökunnallekin. Pääasiassa selvisimme säikähdyksellä. Hannalle tuli rytmihäiriöitä: pulssi huiteli omia polkujaan ylös,alas. Itselleni tajunnan menetystä ja komea vaaleanpunainen salamatatuointi ranteesta kainalon ja kyljen kautta nilkkaan.

Sairaalassa viettämämme yön pohdimme tapahtunutta. Välillä pystyimme sille hieman väkinäisesti nauramaankin. Tapahtuma sai sikäli vielä suuremman merkityksen, koska olimme edellisenä sunnuntaina viettäneet Hannan rippijuhlia Pitäjänmäessä Helsingissä. Juhla oli hyvin lämmin ja kodikas, Hannalle ja itselleni merkityksellinen.

Mietimme, mikä mahtaa olla kaiken tapahtuneen takana ikään kuin viestinä meille ja kenties lähipiirillemme. Iskussa näkyi paitsi Jumalan suuruus ja valta, myös suloinen varjelus.

Olimme juuri lopettelemassa mukavaa hevostelua Hannan kanssa. Olimme harjoitelleet niin Vaspelin kuin Ilonkin kanssa koppakärryjen kanssa rentona kulkemista, ja Hanna otti vielä Millan lopuksi kentälle. Kymmenien kilometrien päässä näkyi sadepilvien tapaista. Hannan lopetellessa Millan kanssa kuului hyvin kaukaa kerran vaimea ukkosen jyrinä ja alkoi tuoksua alkavalle sateelle. Tuumasimme, että olipa täydellinen ajoitus. Huikkasin Hannalle, joka jäi kentälle riisumaan Millalta suitsia pois, että käyn avaamassa paimenlangat pihattoon, niin Vaspeli ja Cherikin pääsevät pihalle laiduntamaan. Hyppelin sandaaleissa upottavan turve-hevosenpaska-vesi-liejun seassa hakien upottamatonta kohtaa. Tartuin paimenlankoihin käsipidikkeistä ja silloin näin valtavan valopallon ja tunsin hirmuisen kivun menevän läpi kehon. Kaatuessani maahan ehdin tajuta, että se oli salama ja että nyt kuolen tähän.

Ei ollut vielä aika. Nyt on hutera ja tyhjä olo. Ulkona käveleminen pelottaa. Kuulen ukkosen jyrähtelevän, vaikka todellisuudessa niin ei ole. Muuten olo on ok, mutta raajat tahtovat puutua, eikä niihin ole vielä voima palautunut.

Koen tämän vahvana Jumalan kosketuksena. Nyt kyselen, mikä tämän tarkoitus on ollut, ja että osaisin elää saamani viestin mukaisesti. Ihmisen elämä on kuin perhosen henkäys, niin pienestä on joskus kaikki kiinni. Kunpa oppisin laskemaan päiväni oikein ja elämään niistä jokaisen niin täytenä kuin mahdollista.

Laiskan päivä

Eilinen päivä oli unelmainen. Otin yhden ylimääräisen vapaapäivän ja käytin sen niiiiiiin kesästä nauttien kuin vain laiska ihminen voi.

Aloitimme päivän Reijon kanssa viemällä koirat metsäretkelle. Usva nautti, kun sai välillä karistaa Riiviön pois karvoistaan. Riiviökin nautti, sillä se sai haukkua ensimmäisiä lintujaan. Nekku paineli nenä maassa kuin dieselveturi hajusta toiseen siirtyen.

Reissun jälkeen käytiin uimassa. Kaikki muut paitsi Nappi, joka ei suostunut menemään autoon. Hän ei pidä, jos hänen vapauttaan rajoitetaan. Tästä seuraamuksena Napille napsahti ensimmäinen huki kotimiehenä. Kuvittelimme jo kauhukuvia, mitä pentu on kehitellyt maksaakseen meille potut pottuina. Hykertelimme, että seuraavalla kerralla neito takuulla on ensimmäisenä autossa. Vielä mitä! Nappi nukkui omassa luolassaan suloisesti kerällä tullessamme kotiin. Toinen silmä raottui raukeasti: "Ai, te tulitte sitten?". Siltä kerältä unta riitti vielä reilut kaksi tuntia.

Kiertelemme silloin tällöin kirppareita lähinnä vaatteita etsien, mutta usein mukaan tarttuu kirjojakin. Niitä on kertynyt hyllymetreittäin odottaen isäntäväeltä vain aikaa tarttua niihin. Eilen aikaa oli. Kyllä nautin. Luin Linda Kohanovin yhden kirjan, selasin Hannu Raittilan Kirjailijaelämää sekä aloitin Saara Kesävuoren Tarvitse minua ja Jyrki Vainosen novellikokoelman Tornit. Tänään lähden Helsinkiin Hannan rippijuhlaan. Yövyn hotellissa. Siispä tiedossa antoisa junamatka Vainosen ja Kesävuoren kanssa, ja samassa seurassa jatkunee lauantai-iltakin hotellihuoneen vuoteessa.

Myöhäilta oli vallan mukava. Lähdin  klo 22 jälkeen käymään vielä tarkistamassa hevosten juomavesien tilanteen. Umpimetsästä kuului armoton rytinä. Lauma oli punkenut itsensä pusikoiden läpi entisille lehmisaroille. Meillä onkin ollut aikomuksena laajentaa pihattolaidunta kattamaan myös nämä vanhat laidunmaat. Ne ovat vallan pusikoituneet: pajua, leppää ja vatukkaa ihmistä kainaloon asti ja ylikin. Kuitenkin saroilta on vielä nähtävissä maan aikaisempi käyttötarkoitus.

Hiippailin sydän kylmänä katsomaan, missä asti hevoset jo painavat menemään. Ne ilahtuivat vallan suuresti minut nähdessään. Hihkaisivat vain, että ai kiva, mammakin tuli retkelle! Meillä on täällä Mansikkapaikka. Sieltä löytyi oikea runsaudensarvi. Nyt on tuoretta vihreää saatavilla taas ainakin parin viikon ajaksi. Hienointa siinä on, että paarmat eivät viihdy moisessa ryteikössä, ja toisaalta hevosilla on runsaasti valinnan varaa vihreän suhteen. Alkuyöstä vadelmanlehdet näyttivät olevan lauman suunmukaista. Ryske syntyi lähinnä siitä, kun hevoset hinkkasivat itseään puihin ja taittoivat paksuja oksia mahojensa alle hätistääkseen öttiäiset pois ja kihnuuttaakseen kutiavia paarmanpuremiaan. Ääni oli kuin olisi isompikin mettätyökone ollut täydessä touhussa ihan tuvan ikkunan takana...

Virrassa

Päiviä, viikkoja on mennyt kuin sameassa sumussa. Miten onkaan ollut tahmean tuntuista menoa.

Neiti Nappisella on tässä oma osansa, ennen kuin tajusimme laittaa niin Riiviön kuin myös Usvan sen esiliinaksi öiksi ulos. Nappi kun meinasi, että päivä alkaa hetimmiten aamusta. Ihmisten ajassa kellot näyttivät silloin 02.00. Niillä silmillä tirrittelimme klo 5.45 asti, jolloin herätyskello viimeisteli valveillaolon.

Napin mielestä klo 5.45 on juuri sopiva aika käydä ensimmäisille päiväunille. Hän suuresti ihmetteli, kuinka meidän talo on sellainen, ettei siellä saa edes pienet lapset nukkua rauhassa. Kello vasta 5.45... Nyt siis pikkuneiti lähtee pihalle heti, jos hän aloittaa päivänsä meille epäinhimilliseen aikaan. Näin kaikki ovat Usvaa ehkä lukuunottamatta tyytyväisiä. Usva haluaisi köllötellä rauhassa pehmeässä sängyssä tai lattialla aivan sängyn vieressä.

Laitumet alkavat hiljalleen ehtyä. Hevoset ja vuohet saavat halutessaan ensimmäisiä korsia kuivaheinää. Ne näyttävät maistuvan erinomaisen hyvin muutaman kuukauden tauon jälkeen. Viritimme innoissamme slow-feeding heinäverkon pihalle. Verkon silmukkatiheys on vain 3,5 cm, jolloin hevosilla ja vuohilla menee pitkä tovi heiniä syödessä, koska heinää tulee verkosta ulos varsin pieninä erinä. Ihmistä tämä systeemi palvelee nimenomaan siitä syystä, että tallotun heinän määrän pitäisi näin vähentyä oleellisesti. Hevosille tällaisen ruokinnan pitäisi olla luonnonmukaista, koska heinää ei voi määrättömästi ahmia ja talloa loppuja. Väärin!! Suomenhevosten mielestä verkkosysteemi on typerä juurikin siksi, ettei silloin voi ruokailla riittävällä nopeudella. Tähän mennessä joka ikinen aamu verkko on revitty maahan ja heinät levitetty ympäriinsä.

Vanhin tytär lähti tänään kohti Meksikoa. Sekin on painanut taka-alalla. Tiedän, että hänellä tulee olemaan hienoista hienoin vuosi, mutta oma ikävä kaivaa tällä hetkellä sydämeen onttoa koloa. Uskon kuitenkin, että kun tyttö on päässyt siellä elämästä kiinni, alkaa itsellänikin kevyempi vaihe, ja alan odottaa innokkaasti sikäläisiä kuulumisia.

Nuorimmainen aloitti sotaväen vajaa kolme viikkoa sitten. Viime perjantaina varuskunnassa järjestettiin tutustumispäivä omaisille. Onhan se koskettavan näköistä kymmenien nuorten miesten seisoessa rivistössä ja suorittavan käskyjä samanaikaisesti. Samalla kuitenkin mietin, että nuoko miehet olisivat jossain vaiheessa osa Nato-joukkoja. Niitä, jotka voitaisiin määrätä maalitauluiksi suojelemaan amerikkalaisten "ikiaikaisia oikeuksia" maapallon eri kolkkien luonnonvaroihin? Suuri Ei Kiitos.